"Mistä sinä tiesit, että olet transsukupuolinen mies?"


Cissukupuolisten on usein todella vaikea hahmottaa millaista on olla transsukupuolinen. He kyselevät, että miten tällaiseen mielentilaan oikein pääsee tai mistä tiesin, että olen transsukupuolinen mies enkä esimerkiksi lesbo. He saattavat tokaista tosissaan, että ei korkenkien käyttäminen tee kenestäkään naista tai kaljan kittaaminen miestä. 

Transsukupuolisen näkökulmasta tällaiset näkemykset ovat usein uskomattomia ja saavat miettimään, miten joku voi edes sotkea tuollaisia asioita transsukupuolisuuteen. Minulle esimerkiksi on selvää, että ihmiset ovat myös henkisesti sukupuolisia olentoja ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa pitävätkö he korkokengistä vai eivät. 

Sille miksi cissukupuolisten on niin vaikea ymmärtää transsukupuolisuutta on olemassa monta syytä. Niiden käsitteleminen on kuitenkin toisten tekstin aihe. Tällä kertaa yritän kuvailla hieman muistojani nuoruudesta ja avata sitä, miltä tuntui olla transsukupuolinen nuori.



Kyvyttömyyteni identifioitua tytöksi oli läsnä jo hyvin pienenä. Lapsena, paljon ennen transsukupuolisuuteni tajuamista minusta tuntui oudolta ja vieraalta, kun minua sanottiin tytöksi. En pitänyt itseäni lapsena varsinaisesti poikana, mutta en osannut selittää miksi aivojeni tunnereaktio oli sellainen kuin tytöksi kutsuminen olisi ollut jokin inhottava virhe. Kun joku kutsui minua pojaksi, hymyilin onnellisena.

Kun minun käskettiin koulussa ajatella sitä, millainen olen vanhana, näin itseni pappana, joka päivittelee nykynuorison tapoja. Ajatuskin siitä, että minä olisin mummo sai aivot lyömään tyhjää. Pystyin kuvittelemaan eteeni mummon, mutta se mummo oli joku vieras ihminen, koska mieleni mielestä se en mitenkään voinut olla minä.

Kun minulta kysyttiin nuorena millaisena näin tulevaisuuteni, en osannut nähdä itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Kuolema oli minulle jo esiteininä todennäköisemmältä ja läheisemmältä tuntuva asia kuin se, että minä olisin joku päivä aikuinen nainen. Se tuntui samalta kuin joku olisi sanonut, että sinusta tulee hevonen ja odottanut, että minun olisi pitänyt osata olla sellainen. Tarkalleen ottaen orihevosena olokin olisi varmaan tuntunut luontevammalta.

Ihmiset usein ihmettelevät, että ei kai se aikuisena naisena oleminen ole mitään muuta kuin olla vain, itsestäänhän ihmisestä sellainen kasvaa. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Aikuisen ihmisen elämässä sukupuoli on paljon merkittävämpi asia kuin lapsen elämässä. Siihen kuuluu sellaisia osa-alueita kuin seksuaalisuus, parisuhde, vanhemmuus sekä sosiaalinen rooli sukupuolisena olentona yhteiskunnassa joka päivä. Ihmisen on sopeuduttava henkisesti edes jonkinlaiseen sukupuolensa edustajan asemaan, jotta hän pystyy toimimaan osana yhteiskuntaa sekä kyettävä nauttimaan kehostaan, jotta elämänlaatu säilyy. Minä olisin halunnut tappaa itseni ennemmin kuin olla vaimo, äiti tai jonkun naispuolinen sänkykumppani. Seksitön ja rakkaudeton elämä itseinhon kanssa oli aivan yhtä karmiva vaihtoehto.

Ala-asteella meidän piti kirjoittaa joka viikko pieni tarina vihkoon. Minun päähenkilöni oli joka tarinassa poika. En ymmärtänyt tässä olevan mitään poikkeavaa. Olinhan aina samaistunut poikiin ja ottanut poikahahmon roolin leikeissä sen kummemmin asiaa ajattelematta. Kerran opettaja sanoi minulle hieman ihmeissään, että tytöt yleensä kirjoittavat naishahmoista ja pojat miehistä, mutta sinä olet kirjoittanut joka viikko pojasta. Hän kehotti minua vaihtamaan välillä hahmon sukupuolta. Minä yritin ja kirjoitin huonoimman karikatyyrin tytöstä, mitä on ikinä nähty. 

Sama vaiva jatkui lukiossa luovan kirjoittamisen kurssilla. Tein kaikista naishahmoistani joko latteita naisstereotyyppejä vailla seksuaalisuutta tai kehostaan ahdistuneita ja henkisesti erkaantuneita transmiesten kaltaisia olentoja. En ymmärtänyt miksi aihe oli minulle niin vaikea ja mahdoton kirjoittaa. Jälkeen päin luettuna tarinat oikein huutavat sukupuoliristiriitaani. Jos ei ole mitään ymmärrystä siitä, mitä on olla mieleltään nainen ja pystyä elämään ja toimimaan naistyypillisessä kehossa, lopputulos on juuri sellainen kuin kuvailin.



Minulla, kuten monilla muillakin transsukupuolisilla oli niin, että lapsuus vielä jotenkin menetteli, mutta murrosiässä koko pakka hajosi käsiin. Koko murrosikäni oli täynnä voimakasta ahdistusta kehosta ja sosiaalisesta sukupuolesta ja hämmennystä siitä, miksi niin on. 

Minulla on hyvin voimakas kokemus, että en ole koskaan ymmärtänyt kovin hyvin naisia. Tämä ei ole transsukupuolisilla mikään kovin harvinainen kokemus, mutta siitä on nykyään melkeinpä epäkorrektia puhua.

En ole koskaan tuntenut sellaista henkistä yhteyttä ja samaistumista naisten kanssa kuin olen tuntenut miesten kanssa. Tytöt ovat olleet minulle pienestä asti vieraita sen suhteen miten ovat kokeneet itsensä ja sukupuolensa. En koskaan pystynyt ymmärtämään mitä naapurustoni tytöt ja siskoni saivat irti nukkeleikeistään, miksi osa heistä halusi mieluummin leikkiä olevansa raskaana kuin painia, tai miksi he halusivat olla tyttömäisiä ja kauniita. Lähes asiassa kuin asiassa henkinen maailmani muistutti paljon enemmän miessukupuolta.

Minun nuoruuteni oli aikaa, jolloin sukupuolivähemmistöistä ei vielä puhuttu juuri mitään. Kaikki muu kuin omasta kehostaan pitäminen laitettiin "hämmennyksen" piikkiin. Se oli myös sitä aikaa, kun sukupuolieroista puhuminen oli jo vähän kyseenalaista. Hoettiin kovasti, että tyttökin voi olla poikamainen ja poika tyttömäinen ja kuinka sukupuolella ei ole mitään väliä.

Tämä aiheutti sen, että minä sotkin sukupuoliristiriitani normaaliin naiseuteen. Murossiässä minulla oli vielä jonkinlainen harhaluulo siitä, että vaikka tytöt ovat erilaisia kuin minä niin hekin silti pitävät sukupuolinormeja ja esimerkiksi naisellisuutta ihan karmivana ja tylsämielisenä. Ajattelin, että hekin oikeasti salaa haluavat olla poikia ja pitävät kehoaan kaikin tavoin huonompana ja epämieluisampana kuin poikien kehoa, mutta eivät vain sano asiaa ääneen.

Koko murrosikäni oli sitä, että huomioin, että tytöt eivät ole kuten minä. He haluavat olla tyttöjä, he kokevat olevansa sellaisia, he loukkaantuvat jos heitä sanoo pojiksi tai miehekkäiksi ja että he ihan oikeasti kokevat olevansa naisia. Sen asian huomaaminen oli minulle jonkinlainen järkytys. Sen ymmärtäminen, että tytöt eivät halua olla poikia sai minut tajuamaan, että olen jollain perustavanlaatuisella tavalla erilainen, mutta minulla ei ollut nimeä sille.

Murrosikä repi hajalle koko käsitykseni sukupuolista pala palalta. Murrosikä oli ikä, joka paljasti, että minulle oltiin opetettu jonkinlainen hattarainen ihannemaailma sukupuolesta, jossa sukupuoli ei merkitse mitään, kaikki sopeutuvat kehoihinsa ja kaikki on niin yksinkertaista, että on vain penis ja vagina.

Kun todellisuus ei sitten ollutkaan ihan sellaista vaan pojat ja tytöt olivat muutenkin kuin alakerrasta erilaisia, maailma ei ollut neutraali, sukupuoli ei ollut ei-rajoittava ominaisuus eikä vaginalla voinutkaan tehdä ihan kaikkea mitä peniksellä, enkä koskaan sopeutunutkaan elämään kehossani, elämä löi aika kovaa päin näköä. Koin jääväni yksin ilman vastauksia asioihin, joita aikuisetkaan eivät ymmärtäneet tai halunneet myöntää olevan olemassa.



Minun oli hyvin vaikea aikuistua ja sopeutua maailmaan, jossa sitä, että olin poikien seurassa pidettiin koko ajan epänormaalimpana ja epäsoveliaampana. Tyttöjen illoissa minä istuin nurkassa juomassa kaljaa ja katselemassa, kun tytöt laittautuivat yhdessä valmiiksi illanviettoa varten ja vaikuttivat nauttivan siitä. Tunsin itseni henkisesti erittäin yksinäiseksi heidän juttujaan kuunnellessani ja kaipasin poikien seuraan.

Teininä ihmettelin usein, että miksi ikäiseni tytöt olivat niin huolissaan siitä onko heillä tarpeeksi isot rinnat tai ovatko heidän häpyhuulensa liian roikkuvat. En ymmärtänyt miksi heitä edes kiinnosti onko heillä rinnat. En ymmärtänyt miksi heitä kiinnostivat heidän genitaalinsa millään tavalla. Itselleni omani olivat täysin yhdentekevät ja hyödyttömät ja minulle oli aivan samantekevää miltä ne näyttivät. Minulle oli aivan yhdentekevää, vaikka niitä ei olisi ollut olemassa. Kuulin heidän päivittelevän joskus, että joku oli nähnyt kauheaa painajaista, jossa hänen vaginansa oli kasvanut umpeen. Minä ihmettelin, että mitä kammottavaa siinä muka olisi. Minusta se olisi ollut vain normaalia.

Toivoin koko murrosikäni transpojalle tyypillisesti, että minussa olisi joku "vika" ja kuukautiseni eivät alkaisi ikinä ja että rintani jäisivät pieniksi. Kuukautisten alkaminen oli traumaattista. Ei hämmentävää, ei vähän inhottavaa vaan kammottavaa. Minusta tuntui siltä kuin koko elämä olisi mennyt pilalle. Minä en voinut sietää kuukautisia, omituinen vaippa housuissa kulkemista ja tunnetta, että on koko ajan kuset houisissa. Ne olivat minulle kuin kaiken maailman hirvittävyyden huippu. En halunnut synnyttää lapsia, en halunnut sellaisia genitaaleja, joilla en tehnyt mitään ja sitten niistä vielä vuosi verta.

Tunsin valtavaa häpeää ja nöyryytystä joutuessani ostelemaan kuukautissuojia ja rintaliivejä. En halunnut puhua koko aiheesta mitään. Kun tytöt ja naiset juttelivat niistä ja yrittivät pakottaa minua siihen, koska "se on ihan normaalia" ahdistuin tai raivostuin, koska yksityisyyttäni ei kunnioitettu ja minulle se ei todellakaan ollut normaalia vaan hirveää ja traumaattista. 

Rinnoissa tai kuukautisissa ei ollut minusta muilla ihmisillä mitään hävettävää, mutta omalla kohdallani häpeän ja vierauden tunne niitä kohtaan oli kuitenkin merkittävä. En ymmärtänyt miksi ne asiat hävettivät minua niin paljon ja saivat oloni tuntumaan nöyryytetyksi ja epämiehekkääksi. Pystyin kyllä tiedostamaan, että minusta tuntui maailman luontevimmalta ajatukselta, että kuukautiset olisivat olleet poissa ja olisin pystynyt siittämään lapsia.

Katsellessani kaveripoikieni vartaloita tunsin aivan valtavaa surua siitä, että en kasvanut murrosiässä sellaiseksi. Se olisi ollut minulle maailman luonnollisin asia ja olisin tuntenut valtavaa onnea itsestäni sellaisena. Olisin osannut elää ja olla sellaisena. Kehoni olisi ollut minulle hyödyksi eikä rajoittanut minua seksuaalisena olentona ja tehnyt minusta epämaskuliinista. En kuitenkaan ymmärtänyt siinä iässä tämän tunteen poikkeuksellisuutta ja yhteyttä oman kehoni vierastamiseen. Minulla ei ollut sanoja niille kaikille asioille, joita tunsin.



Minä inhosin juhlia pienestä saakka, koska juhlavaate-etiketti on niin sukupuolittunut. Minä olisin halunnut aina pukeutua vain mahdollisimman neutraalisti, että en olisi tuntenut oloani epämukavaksi enkä pistänyt liikaa silmään transvestiittina. Kyllä, myös naiseksi tulkittu pistää silmään, kun hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Muistan erittäin hyvin erään ratkaisevan kerran, kun olin sovittamassa vaatteita johonkin juhlaan. Inhosin pienestä saakka vaatteiden shoppailua ja seisoin pukukopissa tylsistyneenä odottamassa, että äiti tuo minulle lisää sovitettavaa. Olin sovittanut siihen mennessä jo varmaan viittä kauluspaitaa ja hylännyt ne ällöttävän mallisina, kun äiti toi minulle pukukoppiin vahingossa miesten mustan kauluspaidan. 

Kun vedin sen päälleni, huomasin välittömästi, että se oli tehty aivan toisia asioita korostamaan kuin edelliset paidat. Kehoni muuttui suoran muotoiseksi sekä hartiat korostuivat. Paita ei ollut liian lyhyt kumartuessa vaan tuntui hyvältä. Tunsin oloni ensimmäistä kertaa koskaan juhlavaatteissa todella hyväksi. En voinut olla tuijottamatta itseäni peilistä, koska näytin niin mieheltä. Äiti ei pitänyt paidasta sen mallin vuoksi, mutta vaadin saada sen enkä suostunut enää kokeilemaan mitään muuta. Sen jälkeen en suostunut koskaan pukeutumaan juhliin enää muihin vaatteisiin kuin miesten puolelta ostettuihin.

Maskuliinisen ulkomuodon ja pukeutumisen kiehtominen ei rajoittunut vain juhlavaatteisiin. Kun en ollut vielä tietoinen transsukupuolisuudestani, mietin ajoittain miksi pidin itsestäni eniten vaatteissa, joissa näytin mahdollisimman maskuliiniselta. Äiti ihmetteli myös miksi ostelen täysin litistäviä urheiluliivejä ja paitoja, joissa vyötäröni näyttää tasapaksulta ja jotka tekevät vartalostani maskuliinisen näköisen. Naispuolinen kaverini kuittasi tämän vain sanomalla, että olen poikatyttö, joka haluaa näyttää poikamaiselta tytöltä. Minä tiesin, että ei ollut kyse siitä. Minä tunsin oloni hyväksi silloin, kun näytin mieheltä enkä maskuliiniselta naiselta.

Siinä vaiheessa, kun aloin pitää löysiä housuja, joissa lantio näytti kapealta ja sepaluksen alue siltä kuin minulla olisi penis kaverinikin alkoi empiä poikatyttöteoriansa kanssa. Koulussa kuiskailtiin, että miten saatoin pitää sellaisia housuja. En minä osannut vastata. Tiesin vain, että tunsin oloni jostain syystä todella hyväksi niissä. En edes nähnyt siinä mitään hirveän omituista, vaikka kaikki muut näkivät. Jälkeenpäin ajateltuna ei ole ihme, että he näkivät. Ei ole mitenkään päin tavallista, että joku naiseksi oletettu tuntee olonsa hyväksi, kun hän näyttää siltä, että hänellä on penis.



Minulle oli koko nuoruuteni selvää, että minua pidettiin muiden toimesta poikatyttönä. Kaikenlainen naisellisuus on ollut minulle aina täysin vierasta. Silti minulla ei ollut koskaan minkäänlaista identiteettiä poikatyttönä ja koko epämaskuliininen, laimea sana poikatyttö aiheutti minussa vieraannusta. Suurin syy sille olivat poikatytöt itse. 

Muistan kuinka poikamaisin naispuolinen kaverini sanoi ensimmäistä kertaa rakastuttuaan, että tuntee itsensä ihanan naiselliseksi poikaystävänsä rinnalla. Se oli hetki, jolloin tajuntaani iskeytyi jokin hyvin merkittävä ero meidän välillämme. Osasin miettiä vain, että mitä helvettiä. Miten joku voi nauttia siitä, että tuntee itsensä naiselliseksi? Maailman parastahan on juuri tuntea itsensä niin epänaiselliseksi, isoksi, karvaiseksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.

Muistan hakeutuneeni teininä nettiin johonkin poikatyttöjen keskusteluryhmään, kun yritin löytää jostain epätoivoisesti kaltaisiani tapauksia. Se oli täynnä tyttöjä, jotka keskustelivat siitä kuinka he käyttivät vain ripsaria ja huulikiiltoa eivätkä meikanneet paljon. Yksilönä, joka oli alkanut kiinnostua lihasten kasvatuksesta ja parran piirtelemisestä naamaansa yksin ollessaan minun oli vaikea ymmärtää mitä poikamaista siinä heistä oli.

Opin nopeasti, että poikatytöt jakautuivat kahteen erilaiseen ryhmään, heteroihin ja lesboihin. Heterot olivat ulkoisesti selvästi naisellisempia kuin lesbot. He olivat kuin jonkinlainen sievistetty versio maskuliinisesta naisesta. Päättelin sen johtuvan siitä, että he halusivat heteromiesten kokevan heidät viehättävinä. Lesboja oli vain muutama ja kaikki heistä eivät kutsuneet itseään poikatytöiksi vaan butcheiksi.

Ryhmässä keskusteltiin parisuhteista. Joku lesbo kommentoi, että pitää naisellisista naisista ja tykkää olla se maskuliinisempi osapuoli heille. Muistan myös erään poikatytön korostaneen kuinka hän on se maskuliinisempi osapuoli ja hänen nörtti poikaystävänsä se tyttömäisempi. Ryhmässä oli joitain häiriköitä, joiden missio oli kertoa vähän väliä kuinka naurettavia epänaiselliset tytöt olivat. Eräs niistä kommentoi hänelle, että niin kauan, kun sinulla ei kasva partaa ja olet se, joka tehdään raskaaksi, sinä et ole nähnytkään maskuliinisempaa osapuolta. Niin julma kuin kommentti olikin, koin asian samalla tavalla kuin häirikkö. En osannut pitää tyttöä ulkoisesti tai edes henkisesti mitenkään maskuliinisempana kuin hänen jäntevää poikaystäväänsä.

Poikatyttöjen maskuliinisuus oli enimmäkseen sitä, että heillä oli ronski persoona, he harrastivat poikamaisia harrastuksia ja ilmaisivat itseään poikamaisesti. He saivat kiksinsä siitä, että voittivat pojat maskuliinisissa harrastuksissa ja osoittivat, että tytöt olivat niissä parempia. He harrastivat näitä lajeja usein tyttöporukassa ja jotkut ilmaisivat tyttöyttään siellä varusteillaan kuten pinkeillä crossikypärillä. Osalle heistä oli hyvin tärkeää korostaa, että näitä lajejakin voi harrastaa näyttämättä mieheltä tai olematta äijämäinen, kuten naisille tapaa olla.












Tyypillinen miehistä lajia harrastavien naisten haastattelu, jossa korostetaan miten voidaan silti olla ulkoisesti naisellisia.



Minä en ymmärtänyt ollenkaan miksi hyvät äijäharrastukset piti pilata tyttöyden korostamisella ja sen alleviivaamisella, että me emme äijäile. Minä nimenomaan halusin äijäillä enkä neiteillä. Minua ärsytti nuorena todella paljon, että minä en saanut mennä mukaan poikien harrastusryhmiin. Äitini ja muut aikuiset, jotka hokivat, että "on siinäkin harrastuksessa varmaan joku tyttöjen ryhmä" eivät ymmärtäneet ollenkaan, että oli aivan eri asia olla poikien Partiossa kuin tyttöjen.

Minä poistuin keskusteluryhmästä nopeasti. Ymmärsin, että poikatytöt eivät olleet poikia. Minulle oli päivänselvää, että tämä ihmisryhmä ei ole alkuunkaan sitä, mitä minä olen. Että minun kohdallani kyse ei ole vain poikamaisuudesta. Minulle poikatytöt olivat aivan yhtä vieraita ja omituisia kuin muutkin tytöt.

Kaikkein vieraannuttavin asia maskuliinisissakin naisissa on aina ollut heidän henkinen naiseutensa ja kehosuhteensa. Saatoin viihtyä heidän seurassaan paremmin kuin muidenlaisten tyttöjen, mutta kun alettiin puhua heidän kehostaan ja siihen liittyvistä asioista kuten heidän seksuaalisuudestaan, väliin iskeytyi aivan sama kymmenmetrinen kuilu kuin muidenkin naisten kanssa. En ole koskaan ymmärtänyt enkä ymmärrä tänäkään päivänä miten joku voi elää naistyypillisen kehon ominaisuuksien kanssa, saati pitää niistä.

Kun minä ajattelenkin itseni siihen tilanteeseen, aivoni sanovat error ja tekee mieli ennemmin lopettaa elämänsä. Sellainen keho on mielelleni täysin vieras ja estää mieltäni toteuttamasta itseään tai tuntemasta iloa ominaisuuksistaan. Vasta myöhemmässä elämässä kauan transsukupuolisuuteni tajuamisen jälkeen olen ymmärtänyt, että ei minun tarvitsekaan ymmärtää naisia tai naiseutta samankaltaisuuden kautta, jota yhteiskunta on minulta odottanut. Riittää, että ymmärrän heitä toiseuden kautta. Siten kuin mies yleensä ymmärtää naista ja ihminen toisenlaista ihmistä.



Yksi identiteettini kehitystä määrittänyt asia oli seksuaalisuuteni. Se on ehkä kaikkein yksiselitteisin asia sukupuoliristiriidassani. Lähes kaikki tytöt kiinnostuvat teini-iässä voimakkaasti pojista, alkavat etsiä seurustelukumppania ja harrastaa heidän kanssaan jossain vaiheessa perinteistä heteroseksiä. Tämä on erittäin kaukana mistään vaihtelevasta ominaisuudesta. Toinen vaihtoehto on kiinnostua tytöistä ja alkaa haluta heidän kanssaan lesboseksiä.

Minulle ei koskaan käynyt kummallakan tavalla. Oma keho ei koskaan alkanut tuntua minusta seksuaalisesti kelvolliselta. Kykenen toteuttamaan seksuaalisuuttani toisen kanssa vain silloin, kun minä olen toiselle osapuolelle mies ja minulla on miestyypillinen keho. Tämä ei ole mikään yksittäinen seksifantasia, joita joillain naisillakin on vaan seksuaalisuuteni on kokonaisuudessaan sellainen. 

Se on ollut sitä siitä saakka, kun olen tajunnut jollain tavalla olevani seksuaalinen olento. Varhaisin muisto siitä on, kun keksimme leikkiä tyttökaverini kanssa suunnilleen 11-vuotiaina sitä, miten eläimet parittelevat. Minä olin se, joka hyppäsi toisen selkään. Muistan, että pidin sen leikkimisestä kovasti, kunhan sain olla päällä. Jos hän halusi olla päällä, se oli minusta vaivaannuttavaa ja ahdistavaa.

En minä pornoa katsoessani ole koskaan samaistunut naisosapuoleen vaan miesosapuoleen. Olen ollut seksuaalisissa mielikuvissani aina mies ja miestyypillisessä kehossa. Tämä ymmärretään usein väärin. "Ai sä niinku kiihotut siitä, että ajattelet olevas mies?". Ei, en ole transfetisti. Se, että olen mies on minulle tasan yhtä vähän kiihottava ajatus kuin useimmillekin muille miehille. Minua kiihottaa ajatus seksistä. Kyse on siitä, että aivoni eivät kykene näkemään minua naisena missään seksuaalisessa kontekstissa.

Muistan nähneeni nuorena vain muutaman seksiunen, joissa olen ollut naistyypillisessä kehossa. Ne olivat hirveitä, kuvottavia painajaisia, joissa suostuin harrastamaan seksiä, koska ajattelin, että en voi harrastaa muunlaista seksiä, kun olen syntynyt sellaiseen kehoon. Kammottava olo jatkui pitkään heräämisen jälkeenkin. Jos sellainen termi kuin antaa raiskata itsensä on mahdollinen, luulen, että se kuvaisi kaikkein parhaiten sitä millaisia ne unet olivat ja miten vastenmielisenä koin hereilläkin ajatuksenkin seksistä kehossani.

Naistyypillisessä kehossa eläessäni koin jatkuvasti, että kehoni jokainen sukupuolinen ominaisuus oli kuin suunniteltu kiduttamaan minua. Aivan kuin joku sadisti olisi saanut päähänsä luoda kaltaiseni eriparisen, valmistusvikaisen olennon, jonka kitumista saattoi katsella ylhäältä käsin. "Hahahah, laitetaanko uroksen aivot ja mieli naaraan vartaloon ja lyödäänkö vetoa kuinka monta vuotta se jaksaa ennen kuin tappaa itsensä?"

Olin täysin kyvytön seksuaalisesti, kunnes aloitin testosteronin käytön ja klitorikseni kasvoi sellaiseksi, että saatoin mieltää sen jonkinlaiseksi mikropenikseksi. Siihen asti olin käytännössä pakotettu aseksuaalisuuteen kehoni vuoksi. Sanonta siitä, että transsukupuolinen on vankina kehossaan oli seksuaalisuuteni kohdalla hyvin kouriintuvasti totta.

Tämän asian tajuaminen oli käytännössä viimeinen niitti ja aiheutti sen, että oli äärimmäisen ahdistunut enkä pystynyt kokemaan itseäni miksikään muuksi kuin mieheksi, joka on vankina naisvartalossa. 

On olemassa naisellisia ja miehekkäitä naisia. On  olemassa cisnaisia, jotka haluavat joskus penetroida puolisoaan seksileluilla. On olemassa cisnaisia, jotka eivät erityisemmin välitä vaginapenetraatiosta. Nämäkin naiset ovat äärimmäisen harvinaisia, eivätkä he ole sama asia kuin minunlaiseni ihmiset.

Ainoa tunnettu vaginan kanssa syntynyt ihmisryhmä, jossa merkittävä osa kokee haamutuntemuksia siitä, että heillä on penis tai ovat seksuaalisesti kyvyttömiä, koska heillä ei ole penistä ja haluaa sellaisen itselleen ovat transsukupuoliset miehet.

On olemassa ihmisiä, jotka menisivät älyllisessä epärehellisyydessä vaikka sinne asti, että väittäisivät gorillan kaltaisen turkin kasvattamista normaaliksi naiseuteen kuuluvaksi asiaksi, jos voisivat kieltää sillä sukupuolierot tai transsukupuolisten olemassaolon. On kuitenkin olemassa raja sille, mitkä asiat voidaan laskea normaalin naiseuden piiriin ja mitkä menevät totaalisen friikkiyden puolelle ja kertovat äärimmäisestä sukupuolisesta poikkeavuudesta. Minä olen niin vahvasti sen rajan toisella puolella kuin joku voi olla.



Joillekin transsukupuolisille sen pohtiminen ovatko he trans vai eivät on ollut pitkä ja epävarma tie vielä senkin jälkeen, kun ovat tulleet tietoisiksi siitä mitä transsukupuolisuus ja ne paljonpuhutut "transut" todella ovat. Minulle se oli kaikkea muuta kuin sitä.

Siihen mennessä olin tuntenut vuosi toisensa perään lapsuudesta alkaen enemmän ja enemmän vieraannusta naisia kohtaan ja lopulta täydellistä mahdottomuutta edes elää kehossani ja toteuttaa ihmisen perimmäisiä tarpeita. Olin äärimmäisen ahdistunut, huonovointinen ja mietin sukupuoliasioita ja kuolemaa taukoamatta. Minulla oli tunne, että on olemassa jokin edustamani asia, jolle ei ole olemassa sanaa. Minä olin jotain, jota en voinut ilmaista muille, koska kielellinen määritelmä asialle puuttui. Aivan kaikenlainen naiseus, jonka edustajana minut nähtiin oli niin täydellisen vääränlaista siihen nähden mitä olin, että minua ei ollut olemassa muille omana itsenäni.

Lopulta löysin netistä toisen keskusteluryhmän, joka oli genderqueer-tyylisille ihmisille. Poikatyttöjen juttujen sijaan siellä puhuttiin aivan toisenlaisista asioista kuten kuulumattomuudesta minkäänlaisten naisten tai miesten joukkoon, hormoneista ja tissien leikkaamisesta pois. Cissukupuoliset kavahtavat sellaisia juttuja, mutta minun välitön reaktioni oli, että nyt alkaa kuulostaa oikealta. 

Minulla oli vain hatara käsitys siitä, mikä on transsukupuolinen, josta ryhmässä puhuttiin, joten menin lukemaan transsukupuolisen määritelmän. "Ei koe itseään anatomisen sukupuolensa edustajaksi, kokee usein, että on henkisesti sen sukupuolen kaltainen, jota ei anatomisesti edusta ja haluaa käydä lävitse sukupuolenkorjausprosessin..." Huomasin heti, että kaikki kohdat osuivat minuun kuin nappi otsaan. Mitä enemmän tutustuin transsukupuolisuuteen, sitä paremmin huomasin, että olin kuin kävelevä oppikirjaesimerkki siitä, mikä on transsukupuolinen mies. Tunsin kuinka vuosikausien mittainen ahdistus poistui ja tilalle astui rauha.

Transsukupuolisuuteni ymmärtämisessä ei ollut minulle enää mitään epäselvää. Se oli kuin jonkinlainen valaistuminen asiasta, joka oli värittänyt koko nuoruuttani. Minä en olekaan ainoa. On olemassa kokonainen ihmisryhmä minunkaltaisiani. Sille, mitä minä edustan on olemassa sana, joka vihdoinkin kuvaa tuntemuksiani täysin oikein ja jolla voin ilmaista muille milllainen olen.



Tässä eivät ole lähimainkaan kaikki aiheeseen liittyvät muistoni. En mitenkään saisi niitä kaikkia mahdutettua tähän. 

Transsukupuolisuuteni on minulle loogista. Minulla on aivot, jotka tuntevat vierautta naistyypillistä kehoa ja naistyypillistä henkistä maailmaa kohtaan, jotka saavat minut olemaan seksuaalisesti kuten tyypillinen mies, ja jotka tunnistavat miestyypillisen kehonkuvan omakseen. En ymmärrä miten minä edes voisin näillä ominaisuuksilla varustettuna ihmisenä identifioida itseni naiseksi.

Naistyypillinen keho oli ainoa asia, joka minua ikinä yhdisti naisten kanssa ja se ei ollut minulle koskaan mitään muuta kuin mieltäni eli minua rajoittava vamma. Se, että minun pitäisi identifioida itseni sen mukaan on sama kuin joku käskisi syöpäpotilasta identifioitumaan syöpäkasvaimeksi, joka hänessä on kiinni ja joka yrittää tuhota hänen elämänsä.

Cissukupuoliset usein luulevat, että sukupuoli-identiteetti muodostuu sen perusteella, että yksilö tiedostaa millainen keho hänellä on. Tämä on kuitenkin ainoastaan kehollinen identiteetti, ei sukupuoli-identiteetti kokonaisuudessaan. Minullakin oli aina rintojen ja vaginan kanssa eläessäni identitetti rinnallisena ja vaginallisena, mutta ei koskaan naisena.

Nykyään tiedetään, että sukupuoli-identiteetin muodostumiseen vaikuttavat kehon lisäksi myös sukupuolen sosiaaliset ulottuvuudet ja kaikki sukupuoleen kytkeytyvät asiat. Minä ymmärrän asian niin, että sukupuoli-identiteetti muodostuu enemmänkin sen perusteella millaisessa kehossa ja/tai sosiaalisessa sukupuolessa yksilö pystyy seksuaalisena, sosiaalisena ja mieleltään jonkinlaisena olentona elämään. Transsukupuolisuuden olemassaolo kytkeytyy minun nähdäkseni voimakkaasti sukupuolieroihin ja nimenomaan aivoissa oleviin sellaisiin.

Minusta on yksioikoista kutsua transsukupuolisuutta sukupuoli-identiteetin häiriöksi. Ei minun identiteettini mikään häiriö ole. Se on looginen seuraus siitä, millainen olen henkisesti sukupuolisena olentona. 

Jos jotkin asiat  minussa haluttaisiin määritellä häiriöiksi, ne olisivat niitä, jotka aiheuttavat transsukupuolisen identiteetin. Jos minut haluttaisiin yrittää "eheyttää", kaikki ne kymmenet ominaisuudet minussa, joiden pohjalta identiteettini on muodostunut pitäisi laskea häiriöksi ja yrittää ensin poistaa minusta. Seksuaalisuuteni, aivojeni kehonkuva, kokonaisvaltainen miessukupuolen kaltaisuuteni. Koko minuuteni pitäisi tuhota, jotta lakkaisin olemasta transsukupuolinen mies. Ainoa keino tehdä se olisi tappaa minut.