Transsukupuolisten yhteisö ennen ja nyt


Joskus kun olen maininnut, että lähes kaikki transsukupuoliset kaverini joiden kokemuksiin transsukupuolisuudesta samaistun ovat peräisin reilusti yli kymmenen vuoden takaa, minulta on kysytty nuorempien transsukupuolisten toimesta, että onko transyhteisö muuttunut siinä ajassa, jonka olen itse sen parissa ollut.

Vastaus ainakin miesten puolelta on kyllä. Transyhteisö on muuttunut lyhyessä ajassa niin paljon, että sitä on vaikea tunnistaa samaksi kuin viisitoista vuotta sitten. Huomautan, että kaikki muunsukupuoliset eivät katso olevansa osa transyhteisöä, mutta koska heitä on aina pyörinyt samoissa piireissä prosessiasioiden suhteen, lasken heidät tässä tekstissä osaksi sitä.


Kun itse löysin tieni nuorena osaksi transyhteisöä, se oli kuin pieni salaseura. Keskenään jutteli vain muutamia kymmeniä transmiehiä ja -poikia, joista niistäkin vain osa oli aktiivisia. Hoitoihin hakeuduttiin keskimäärin hieman vanhempina. Porukka oli pääosin sitä, joka oli tiennyt transsukupuolisuutensa nuoresta saakka ja jolle hoidot olivat niin välttämättömiä, että yhteiskunnan voimakas transvastaisuus ei estänyt prosessiin hakeutumista. Tai sitä, joka oli ehtinyt elää vanhemmaksi hukaten elämästään vuosikymmeniä pelkoon ja itsensä kieltämiseen ennen kuin oli todennut, että prosessi oli pakko käydä.

Joukossa saattoi olla muutama kappale omituisia tyyppejä, joita silloin kutsuttiin transgendereiksi. Heitä pidettiin joidenkin toimesta erikoisuudentavoittelijoina, jotka eivät osanneet päättää kumpaa olivat.

Transasioista ei tiedetty yhteiskunnassa juuri mitään. Transsukupuoliset olivat todella kummallinen ihmisryhmä, jonka normaalielämän takasi se, että omista taustoista kertoi mahdollisimman harvalle. Meitä hakeutui silloin tutkimuksiin vuosittain muutamia kymmeniä. Kansan käsitys asiasta oli, että meitä ei ollut Suomessa. Vasta Marja-Sisko Aalto nosti meidän olemassaolomme jollain tavalla ihmisten tietoisuuteen.

Siinä ajassa oli hyviäkin puolia. Räsäset ja muut vastaavat tahot eivät puhuneet meistä juuri mitään vaan keskittyivät hakkaamaan homoja raamatulla päähän. Monet eivät edes erottaneet meitä transvestiiteistä. Myöskään juridisen sukupuolen itsemäärämisoikeusvaatimuksen poikimia väsyneitä "eikö harakkakin saa päättää sukupuolensa, heh heh" -vitsejä ei tarvinnut ajatella löytävänsä mistään.

Käsitys sukupuolesta oli transyhteisössä hyvin erilainen. Kyllä silloin jo puhuttiin aivoista osana sukupuolta ja transsukupuolisuuden todennäköisenä syynä, mutta sukupuoli oli silti pimppi ja pippeli eikä mistään muusta kuin oman kehonsa vankina olemisesta kuullut juurikaan edes puhuttavan. Ne, jotka eivät tarvinneet hoitoja luokiteltiin lähinnä transvestiiteiksi tai koko transyhteisön ulkopuolelle.

Transmiehet olivat jotenkin perinteisempiä miehiä kuin nykyään. Samaa voisi sanoa kyllä nykypäivän cismiehistäkin. Vain harva sanoi, että ei halua penistä itselleen. Leikkauksiin eivät kaikki silloinkaan menneet, koska tekniikat olivat huonompia kuin nykyään ja tietoa genitaalioperaatioista oli suunnilleen yhtä helppo saada kuin kääpiöiden vartioimasta salaisesta pankkiholvista Pohjoisnavalta.

Miehisyydestä keskusteltiin toisella tavalla kuin nykyään ja siihen suhtauduttiin toisin. Se ei ollut ahdistava pakkopaita vaan jotain, jota haluttiin olla ja joka koettiin mielestäni enemmän voimavarana. Lähes kaikille oli kehu, kun heitä sanoi komeaksi ja miehekkään näköiseksi. 

Naisista keskusteleminen oli aika tavallista. Kukaan ei vetänyt herneitä nenään, jos puhuttiin siitä yleisestä transmiesten kokemuksesta, että naiset ovat erilaisia, heitä on vaikea ymmärtää ja heitä kohtaan tuntee vierautta. Saatettiin heittää jopa omista vaimoista läppää. Homoihin, joita oli joukossa suhtauduttiin jo tuolloin melko hyvin, mutta homouden ääneen sanomista transpolilla pelättiin, koska homoja transsukupuolisia ei oltu vielä vähän aikaa sitten ymmärretty ollenkaan.



Nykyään transyhteisö on hyvin erilainen. Se on paljon suurempi kuin ennen. Hermafrodiitti on intersukupuolinen ja transgender on muunsukupuolinen. He eivät ole friikkejä vaan kulkevat linnan juhlissa. Minusta vaikuttaa siltä, että miehet ja naiset saattavat olla yhteisön sisällä jopa vähemmistö verrattuna muunsukupuolisiin ja muihin, joita kaltaiseni käppäukko ei osaa edes kirjoittaa.

Yhteisöön tullaan reilummin nuorina, jopa silloin, kun ei vielä tiedetä ollaanko ylipäätään transsukupuolisia. Hoitoihin lähdetään pienemmin perustein kuin aiemmin. Niitä, joita ennen pidettiin transvestiitteina, koska he eivät tarvinneet hoitoja pidetään nyt transsukupuolisina, joten yhteisöön tullaan, vaikka mitään hoitoja ei tarvittaisi.

Tämä kaikki on seurausta siitä, että transsukupuolisuuden määritelmä on laajentunut merkittävästi. Sitä mukaa kun ainoastaan identiteettiin perustuva määritelmä transsukupuolisuudelle on paisuttanut yhteisöä, se on myös hajauttanut sitä. Yhteisöä ei tunnu yhdistävän oikein mikään. Silti eroista puhumista ja jakojen tekemistä erilaisten transsukupuolisten ryhmien välille kartetaan.  

Aktivismi, joka oli ennen stereotyyppisempiin transsukupuolisiin keskittyvää on muuttunut lähes yksinomaan sukupuolinormeihin liittyvän ahdistuksen ja epäbinäärisyyden sanomaksi, pahimmillaan perinteisen miehuuden ja naiseuden kutsumiseksi vanhanaikaiseksi. Silti yhteisössä hoetaan edelleen ajat sitten vanhentunutta mantraa siitä, että dokumentit keskittyvät yhä vain binäärisiin stereotyyppisiin transsukupuolisiin.

Nykyään ei puhuta miehisyydestä vaan toksisesta hypermaskuliinisuudesta ja peniskeskeisistä patriarkaateista. Siinä missä maskuliininen mies, joka kävi koko prosessin lävitse oli ennen ihanne, nykyään sitä on enenevissä määrin ylpeästi feminiininen mies, joka ei tarvitse kaikkia hoitoja.

Cissukupuoliset heteromiehet kuvittelevat joskus, että eräänlainen vallalla oleva miehisyyden halveksunta koskettaa vain heitä eikä vähemmistöjen miehiä. He ovat väärässä. Myös transyhteisössä perinteistä valkoista heteromiehuutta halveksutaan tietynlaisten henkilöiden toimesta melko avoimesti. Sellaisia miehiä, jotka eivät koe perinteistä miesroolia jotenkin ahdistavana on harvassa ja monet heistä ovat jättäytyneet yhteisön ulkopuolelle koettuaan sen itselleen vieraaksi.

Suhteesta naisiin puhutaan enää lähinnä pienissä erillisissä kaveriryhmissä. Aihe on melkein tabu. On paljon porukkaa, joista naisen alistamista, seksualisoimista ja muuta vastaavaa on esimerkiksi se, että heteromies hymyilee kauniille naiselle kadulla, mutta ei miehelle. On toki myös porukkaa, jotka pitävät heidän näkemyksiään kummallisina, mutta he ovat enimmäkseen hiljaa siitä.

Sanojensa asetteleminen on tänä päivänä taitolaji. Kaveria, joka on kasvattanut komean parran ja muuttunut miehekkääksi ei välttämättä uskalla sanoa sellaiseksi, koska aina löytyy joku huomauttamaan, että on hänelläkin parta, mutta ei hän halua olla miehekäs. Tai että on haitallista sanoa noin, koska se antaa mielikuvan, että prosessin seurauksena komean miehen näköiseksi muuttuminen olisi jotenkin toivottava lopputulos, vaikka aina löytyy joku, joka ei sitä halua, tai ei muutu.

Käsitys sukupuolesta on muuttunut merkittävästi. Kokemus väärän sukupuolen vartalossa vankina olemisesta on aataminaikaista käppäukkojen horinaa, joka aiheuttaa joissain ärtymystä. Vartalolla ei ole sukupuolta, sukupuoli on yksistään henkinen ominaisuus vailla muita ulottuvuuksia. Se ei liity mitenkään genitaaleihin, seksuaalisuuteen, ei maskuliinisuuteen eikä feminiinisyyteen, eikä edes aivoihin. Se on niin riisuttu kaikesta, että joskus on vaikea ymmärtää mitä muuta se enää on kuin kirjainyhdistelmä vailla sisältöä. Sukupuolia ei ole kahta eikä kolmea vaan ainakin kymmeniä.

Ennen yhteisössä oli jonkinlainen ymmärrys siitä, että niin kauan kuin omistaa naistyypillisen kehon, yhteiskunta ei pysty näkemään sinua kunnolla miehenä, koska fysiologisella sukupuolella on merkitystä. Se oli ahdistavaa, mutta tässä ymmärryksessä elävät ihmiset olivat jollain tavalla maltillisempia prosessiasioiden etenemisen suhteen.

Nykyään, kun sosiaalinen sukupuoli nähdään kehon sukupuolesta irrallisena konstruktiona, yhteisössä on paljon ihmisiä, jotka ovat todella ahdistuneita siitä, että yhteiskunta ei näe heitä jo ennen prosessia kuten he kokevat itsensä. He ovat vihaisia, koska he näkevät, että jokin järjestelmä alistaa heitä ja on syyllinen siihen, että he eivät ole yhteiskunnalle sama asia kuin cismiehet ja -naiset. Jotkut kokevat olevansa uhreja, jotka joutuvat muuttamaan kehoaan siinä missä aiemmin hoidot olivat jotain, jota saatiin käydä läpi, koska haluttiin muuttaa kehoa.


Jotkut sanovat, että transsukupuolisten laaja esiintulo on muuttanut käsityksiä sukupuolesta, mutta minä näen asian toisin. Laajempi sukupuolikäsitysten muutos yhteiskunnassa on muuttanut näkemyksiä sukupuolesta myös transyhteisössä. Transyhteisöön heijastuu voimakkaasti nykyajan henki, jossa sukupuolieroja ja niistä muotoutuvia normeja pidetään yksinomaan ahdistavina ja joiden sijaan yritetään etsiä jonkinlaista kaikkien jakamaa ihmisyyttä.

Monet sanovat, että transyhteisössä ollaan menty eteenpäin asioiden suhteen. Allekirjoitan, että on asioita, jotka ovat paremmin kuin ennen, ainakin muunsukupuolisten osalta. Näen kuitenkin, että monissa asioissa ei olla edistytty yhtään. Transyhteisön poliisit, jotka vartioivat ketkä ovat trans ovat korvaantuneet toisenlaisilla, jotka vartioivat sitä miten transsukupuolisuutensa saa kokea. Siinä missä ennen yritettiin ahtaa kaikki miesnormeihin, nykyään transyhteisöä homogenisoidaan toisin päin.

Yksi asia on kyllä pysynyt täysin muuttumattomana. Genitaalioperaatioista on yhä yhtä helppoa saada tietoa kuin kääpiöiden vartioimasta salaisesta pankkiholvista Pohjoisnavalta.