Miksi läheiset kokevat transitioituneen kuolleen


Olen käymässä kotonani isän ja äidin luona. Laskeudun yläkerrasta alas natisevia portaita pitkin ja istun pöydän päähän pirttiin juomaan kahvia. Äitini istuu ikkunan vieressä ja katsoo minua hassusti.


- No? Kysyn häneltä.

- Siivosin tässä ja löysin vanhoja kuvia sinusta joskus yläasteelta. Tuli ihan sellainen olo kuin olisin katsonut kuollutta ihmistä. Sellainen aivan kauhea suru ja ikävä, äitini sanoo ja näyttää haikealta.

- Tuntuuko sinusta, että se ihminen niissä kuvissa on kuollut, kysyn äidiltäni.

- Kun minä katson sinua niin sinulla on samat silmät, nenä ja suu, mutta ei paljon muuta samaa. Olethan sinä käytännössä sama ihminen, mutta en minä vain pysty pitämään sitä tyttöä niissä kuvissa samana ihmisenä kuin sinua. Jotenkin minä koen sen niin, että se tyttö niissä kuvissa on kuollut, äitini sanoo.

- Mitä jos minä sanon, että sinulla ei ole koskaan ollutkaan toista tytärtä, kysyn äidiltäni.

- Kyllä minä sen olen ymmärtänyt. Ei sitä tytärtä minä minä sinua pidin ollut olemassakaan muuta kuin minun mielessäni. Minä ajattelin sen tyttöyden siihen ihmiseen. Että siitä tulee nainen, äiti, että se kokee itsensä naisena. Nykyään kun katson sinua ja sitä mitä sinä olet, niin se miten ahdistavaa sen on sinusta täytynyt olla on ihan selvää, äitini sanoo.



On syksy ja kellastuneet lehdet havisevat tuulessa. Istun kaverini kanssa hänen portaillaan auringonpaisteessa. Olen juttelemassa hänen kanssaan ennen kuin olen lähdössä takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Äitini kanssa käymästäni keskustelusta ei ole kulunut kovin monta kuukautta.

- Outoa, kaverini sanoo yhtäkkiä.

- Ai mikä? Kysyn.

- Kun sinä käyt täällä ja juttelen sinun kanssasi niin ei tunnu siltä kuin juttelisin (entinen nimeni) kanssa. Tuntuu kuin se koko ihminen olisi poissa, kadonnut. Tilalla olet sinä. Tuntuu niin kuin olisit melkein eri ihminen. En osaa edes puhua sinulle samoista asioista. Tulee joskus sellainen hirveä ikävä, hän sanoo hiljaa, ikään kuin miettien voiko sen sanoa ääneen.

- Samaa se äitikin sanoo, totean hänelle lyhyesti.

- Hassua miten yksi sukupuolenkorjaus saa ikänsä sukupuolen merkitystä vähätelleenkin huomaamaan, miten iso asia se on oikeasti itsellekin, kaverini toteaa.

- No tuskin sen tiedostaminen sinusta ainakaan tyhmempää on tehnyt, kuittaan.



Tällaiset ajatukset ovat tuttuja monille transsukupuolisille, jotka ovat käyneet läpi prosessin. Monet transsukupuolisten läheiset sanovat kokevansa, että heidän läheisensä on kuollut tai kadonnut korjattuaan sukupuolensa ja että he ovat tunteneet joskus voimakastakin surua asiasta.

Monet transsukupuoliset ovat miettineet miksi heidän koetaan kuolleen. Tunteeseen oman läheisen kuolemasta tämän ulkoisen sukupuolen muututtua kätkeytyy minun mielestäni jokin hyvin merkittävä asia. Se paljastaa kuinka merkittävä asia sukupuoli ihmisessä meille todellisuudessa on ja miten paljon se määrittää ajatuksiamme ja kokemuksiamme ihmisestä. 

Kun ihmisen sukupuoli muuttuu, samalla muuttuu miljoona pientä asiaa hänessä. Sukupuoli on eräänlainen ihmislajin pohjakivi, jonka päälle kasaamme loput hänen ominaisuutensa. Miehellä ja naisella samatkin kivet ovat erilaisia. Kun toisesta tulee vanhempi, hän on äiti ja se on eri asia kuin se, että hän on isä. Kun toinen harrastaa seksiä, se tekee sen eri tavalla kuin toinen. Kun toiselle sanoo, että se on miehekäs, se on kohteliaisuus ja toiselle se taas on mitä varmimmin loukkaus.

Kun tämä peruskivi kaiken alta sortuu, joudumme rakentamaan koko käsityksemme ihmisestä uudelleen. Kun ennen ajattelimme hänestä jotain, nyt ajattelemme hänestä toista. Kun aiemmin tulkitsimme hänen käytöstään jollain tavalla, tulkitsemme hänen käytöstään nyt toisin samoissa tilanteissa. 

Joudumme käymään yhteisen historiamme lävitse ja miettimään käymiämme keskusteluita hänen kanssaan niin, että ajattelemme häneen toisen sukupuolen mielen. Monet asiat näyttävät heti toisenlaisilta. "Mirkku loukkaantui verisesti, kun sanoin sitä naiselliseksi. Onpa se kummallinen ja pikkumainen. Ai se onkin mies, no sehän selittääkin miksi se oli sille niin hirveä loukkaus.

Se yhteinen ihmisyys, joka miehessä ja naisessa asuu ei riitä siihen, että pystyisimme pitämään ihmistä samana kuin aiemmin. Mielemme ei osaa käsitellä sellaista asiaa kuin mies ja nainen, jotka ovat sama ihminen, koska mies ja nainen ovat meille oikeastaan kaksi aivan eri ihmisen prototyyppiä, riippumatta siitä ovatko he sukupuolensa normiyksilöitä vai eivät. Ero on niin suuri, että koemme heidät kahtena eri ihmisenä.

Se on paljon suurempi kuin ero homon lapsen ja heteron lapsen välillä, johon sitä joskus verrataan. Tämän eron voisi rinnastaa lähinnä siihen, että kaipaa jostain aikuisesta ihmisestä lapsuusversiota. Lapsen kaikki solut ovat uusiutuneet ja hän on käytännössä kuollut, elää enää muistoissamme. Hän on käynyt lävitse jonkin niin ison biologisen muutoksen, että ei ole sama enää mieleltään eikä keholtaan, eikä tule koskaan takaisin. 



Olen yrittänyt joskus miettiä millaista minusta olisi ollut seisoa toisella puolella eli olla itse jonkun transsukupuolisen läheinen. Jonkun sellaisen, jonka olisin tuntenut kauan ennen kuin hän tulisi ulos kaapista transsukupuolisena. 

Jos oma puolisoni kertoisi olevansakin transsukupuolinen mies ja lähtisi prosessiin, tiedän että en osaisi pitää häntä enää samana ihmisenä riittävän pitkän ajan päästä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän alkaisi näyttää ulkoisesti mieheltä, joutuisin hautaamaan mielessäni naisen, jota rakastin ja tutustumaan kokonaan uudelleen siihen ihmiseen, joka hän on. Ja se olisi varmasti äärimmäisen kipeää ja surullista. Onhan kyse puolisostani.

Rakastaisinko häntä yhä? En tiedä. Ehkä en enää rakastaisi, jos en kykenisi kokemaan romanttista ja seksuaalista halua häntä kohtaan hänen muututtuaan maskuliiniseksi. Tai ehkä rakastaisin hänessä yhä niitä piirteitä joita aiemminkin, vaikka pitäisin häntä miehenä. Ehkä en olisikaan niin hetero kuin oletan.

Tiedän, että tuntisin surua ja kipua ja kokisin menettäneeni puolisoni, jonka tilalla olisi mies. Tiedän kuitenkin myös sen puolen, jota monet cissukupuoliset eivät. En voisi sanoa hänelle ilkeitä asioita enkä voisi puolella sanallakaan yrittää estää häntä hakeutumasta prosessiin, jos hän katsoisi sen olevan asia, jota hän tarvitsee voidakseen hyvin. Viimeinen asia maan päällä, jota haluan olla on samanlainen kuin jotkut transsukupuolisten kumppanit, jotka vaativat toista kärsimään ja jäämään elämään keholliseen, seksuaaliseen ja sosiaaliseen helvettiin hyväksikäytettäviksi heidän omien halujensa vuoksi.

Vaikein asia olisi varmasti sen miettiminen, oliko sitä ihmistä, jona olen häntä pitänyt koskaan olemassa. Onko hän miettinyt seksiä harrastaessamme aivan eri asioita kuin olen ajatellut? Miten hän on kokenut asiat, joita olen sanonut hänelle hänen kehostaan ja naisellisuudestaan? Onko hän koko ajan hautonut todellisia tunteitaan sisällään uskaltamatta kertoa minulle? Kenen kanssa minä oikeastaan olen seurustellut koko tämän ajan?

Kipeintä olisi myöntää juuri se asia, että kumppanini ei ole ollut se ihminen, jona olen häntä pitänyt. Luopua jostakusta, joka tunteineen ja mielineen on ollut osittain omaa mielikuvitusta. 

Sitähän minäkin olin vuosia ennen prosessia. Pelkkä kavereideni mielikuvanainen. Prosessin jälkeen, kun lakkasin piilottelemasta itseäni, heille selvisi vähitellen karu totuus siitä, miten vähän he olivat tunteneet minua. He eivät olleet tienneet mitään seksuaalisuudestani tai siitä miten olin kokenut heidän seuransa. Siitä, miten tunsin itseni yksinäiseksi kuunnellessani me tytöt-juttuja ja kaipasin poikien seuraan. Siitä, miten vaikea minun oli olla heidän kanssaan saunassa tai pukutiloissa, koska ajattelin asioita, joita ei olisi saanut.

Tilanne oli mennyt hiljalleen siihen pisteeseen, että he eivät olleet tienneet minusta enää oikeastaan mitään, koska en ollut halunnut puhua heille. Kaikki oli liian henkilökohtaista. Oli helpompi olla hiljaa kuin antaa heille avaimet loukata minua.






Monet transsukupuoliset eivät pidä siitä, että heidän koetaan kuolleen. Minä henkilökohtaisesti en koe millään tavalla ahdistavana sitä, että läheiseni sanoo minulle, että se tyttö, joka heidän mielessään joskus olin on kuollut. Päinvastoin. Tällaisen ihmisen kohdalla voin olla aivan varma, että hän on ymmärtänyt kuka olen, eikä enää pidä minua naisena. 

Olen usein miettinyt niiden transsukupuolisten asennoitumista, jotka ärsyyntyvät ja sanovat, että samoja ihmisiähän he ovat, jos joku kokee heidän kuolleen tai olevan poissa. Varsinkin sellaisten, jotka sanovat korjanneensa sukupuolensa myös sosiaalisista syistä eli he halusivat asioiden muuttuvan ja heitä pidettävän toisen sukupuolisina. Sitten, kun niin tapahtuu, he valittavat siitä ja sanovat, että ovat ihan samoja ihmisiä kuin ennenkin.

Tämä on minusta hieman nurinkurista. Ei oikestaan edes hieman. Se on samanlaista kirsikoiden valkkaamista kakun päältä kuin se, että jotkut haluavat testot ja useimmat niiden tuomat muutokset, mutta eivät halua mahdollisuutta muuttua todella karvaisiksi tai kaljuuntua, kuten muutkin miehet. Ei ikään kuin pystytä elämään elämän ikävien realiteettien kanssa vaan halutaan kaikki.

Myöskään sosiaalisesta sukupuolesta ei voi valita ainoastaan itseään miellyttäviä osia. Ei voi olla mies, mutta tulla silti haluamissaan tilanteissa pidetyksi naisena. Ei ole mahdollista korjata sukupuoltaan ja muuttaa fysiologisia ominaisuuksiaan kuvitellen, että on silti muille aivan sama ihminen kuin ennenkin. Jos on fysiologisesti eri, on sosiaalisestikin eri. Mies ja nainen eivät voi koskaan olla täysin sama asia ja ihminen.

De tytär, jona äitini oli minua pitänyt kuoli hänelle sinä päivänä, kun kerroin hänelle olevani transsukupuolinen poika ja lähteväni prosessiin. Vaikka hän tiedostaa nykyään, että ei sitä tytärtä ollut koskaan olemassakaan sellaisena kuin hän ajatteli, se ei poista surua jonkun sellaisen menettämisestä, jonka kanssa hän on ajatellut elävänsä vuosikymmeniä.

Siksi minusta transsukupuolisten pitäisi antaa läheisilleen mahdollisuus tehdä surutyö.

Tunnisteet

Näytä enemmän

Suositut tekstit