Katujamyytistä puhutaan paljon, omasta vastuusta liian vähän

Luultavasti mikään ei ole suurempi urbaanilegenda transsukupuolisuuteen liittyen kuin transprosessin katujat. Yleinen käsitys on, että merkittävä määrä transsukupuolisia katuu prosessia, että kaikki transsukupuolisten pahoinvointi johtuu sen katumisesta ja jos transsukupuolinen tappaa itsensä, se johtuu lähes varmasti katumisesta.

Tilastollisesti tämä ei pidä paikkaansa. Transprosessin katujista on vaikea antaa mitään eksaktia prosenttilukua, koska luku vaihtelee hieman mm. sen mukaan, millä tavalla missäkin maassa valikoidaan prosessiin pääsevät henkilöt. Matalimmillaan se on alle puolen prosentin luokkaa kaikkien muiden kokiessa hyötyneensä prosessista.

"Vaikka tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta on lisääntynyt, transsukupuoliset voivat edelleen joutua syrjityiksi ja kiusatuiksi. Hoitoprosessin jälkeistä elämäntyytyväisyyttä on todettu heikentävän sekä syrjinnän pelko että syrjintä, halventavien termien käyttäminen ja kielteiset mielipiteet sukupuolivähemmistöistä. Osa menettää myös läheisiä ihmissuhteita.

Kaikista riskeistä huolimatta katuminen on harvinaista. Lisäksi on huomioitava, että tyytyväisyys tai tyytymättömyys hoitoihin ei suoraan korreloi sen kanssa, onko ihminen tyytyväinen siihen, että kuuluu virallisesti oikeaksi kokemaansa sukupuoleen. LänsiSaksassa kirjattiin vuosien 1981–1990 aikana 1 422 anomusta virallisen sukupuolen muuttamiseksi;  vain 0,4 % niistä koski sukupuolen muuttamista takaisin entiseen. Ruotsissa vastaava luku oli 3,8 %."

Suomen kohdalla minulla ei ole tietoa siitä, miten suuri osa on tahtonut muuttaa henkilötunnuksensa takaisin. Genitaalioperaatioiden suhteen vuonna 2015 elettiin Suomessa tilannetta, jossa siihen saakka leikatuista pyöreä 0 henkilöä oli halunnut peruuttaa prosessinsa. Lainaus ja tiedot ovat Duodecimin aihenumerosta.

Miksi katujamyytti sitten on niin vahva, vaikka luvut osoittavat, että se ei perustu mihinkään todelliseen?

Ensimmäinen syy sille on cissukupuolisten kyvyttömyys ymmärtää sitä, mitä on transsukupuolisuus. He ovat yleensä kykeneviä tuntemaan valtavaa empatiaa transprosessia katuvia kohtaan samaistuessaan tilanteeseen, mutta he eivät useinkaan pysty tuntemaan minkäänlaista ymmärrystä prosessiin pääsemättömiä transsukupuolisia kohtaan. 

Tämä on huvittavaa, koska tilannehan on lähes täydellisen sama. Transprosessia katuva henkilö on käytännössä tehnyt itsestään transsukupuolisen ja kärsii täysin samoista asioita kuin kehodysforinen transsukupuolinen, joka ei pääse prosessiin.

Lisäksi heillä on suuria vaikeuksia ymmärtää, että identiteetin muutokset johonkin suuntaan prosessin jälkeen tai se, että ei ole täysin tyytyväinen kaikkien hoitojen tuloksiin eivät ole yhtä kuin prosessin katuminen. Kaikki mahdolliset negatiiviset asiat, joita transsukupuolinen sanoo prosessiin liittyen käsitetään katumiseksi, vaikka ihminen voi kokea negatiivisia tunteita katumatta kokonaisuutta ollenkaan.

Esimerkiksi Chris Owen on sanoi aikanaan, että hänen mielestään sukupuolenkorjausprosessi pitäisi käydä lävitse nuorena, toisin kuin hän teki. Tästä hänen lausahduksestaan media repi klikkiotsikot ja väitti hänen katuvan sukupuolenkorjaustaan, vaikka hän katui enemmänkin sitä, että ei lähtenyt prosessiin aiemmin. Prosessi on vaikeampi sovittaa yhteen elämän kanssa vanhempana, kun voi olla perhettä, työpaikka ja muuta historiaa.

Usein katujakeskusteluissa kuulee jonkun cissukupuolisen sanovan, että he tuntevat paljon prosessin katujia. Tämä nostattaa aina kulmakarvojani. Keskimääräinen cissukupuolinen ei tunne kovin monta transsukupuolista. Minä olen tavannut kasvokkain, kohdannut netissä ja muualla valtavan määrän muita transsukupuolisia elämäni aikana verrattuna näihin cissukupuolisiin. Minä en ole koskaan tavannut ensimmäistäkään suomalaista rehellistä transprosessin katujaa. En väitä, että heitä ei ole olemassa, mutta he ovat kokemusteni perusteella hyvin marginaalinen porukka prosessista hyötyneisiin verrattuna.

Olen kyllä tavannut transsukupuolisia, jotka eivät ole yhtä tyytyväisiä hoitojen lopputuloksiin kuin toiset. Ylivoimaisesti suurin osa heistä kokee, että hoidot eivät muuttaneet heitä tarpeeksi eli he olisivat halunneet transitioitua vielä tehokkaammin. Olen tavannut transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on muuttunut miehestä enemmän muunsukupuoliseksi ja toisin päin. Heistä yksikään ei kadu prosessia ja he ovat tyytyväisiä sen läpikäymiseen.

Olen kuullut muutamasta transsukupuolisesta, jotka eivät ole katuneet muuta prosessiaan, mutta genitaalioperaatioon he ovat olleet tyytymättömiä. Heitä on yhdistänyt se, että operaatiosta on ollut vielä todella vähän aikaa ja parantuminen on ollut kesken. Sellaiset tunteet ovat ison genitaalialueen operaation suhteen hyvin yleisiä, mutta yleensä tilanne on parin vuoden päästä toinen. Tunnen myös transsukupuolisia, jotka ovat niin tyytyväisiä, että eivät vaihtaisi genitaalejaan edes luonnon luomiin vastaaviin.

Katumisesta on liikkeellä paljon muitakin vääriä käsityksiä.

Ensimmäinen asia, jota ei ymmärretä on se, että jos transsukupuolinen voi huonosti tai tappaa itsensä prosessin jälkeen, syy ei mitä varmimmin ole prosessin katumisessa. Syy on paljon todennäköisemmin siinä, että hän ei saanut tarpeeksi apua prosessistakaan. Joko ihmiset suhtautuivat häneen vihamielisesti ja hän menetti niin paljon tärkeitä ihmissuhteita, että ei kestänyt sitä tai sitten oma ulkomuoto ja keho ei muuttunut prosessinkaan avulla riittävästi sellaiseksi, että siinä olisi kokenut hyvänä elää. 

Toinen asia mitä ei ymmärretä on, että jos haluaa jostain syystä jossain vaiheessa elämäänsä transitioitua takaisin, se ei ole sama asia kuin että katuisi ensimmäistä transitiota ja toivoisi, että ei olisi koskaan käynyt sitä lävitse. Jotkut ulkomaiset prosessinsa perujat ovat todenneet, että eivät he kadu prosessia. Sen läpikäyminen saattoi jopa pelastaa heidän henkensä niin, että he olivat elossa vielä siinä iässä, että saattoivat haluta peruuttaa sen. 

He ovat sanoneet, että nuorempina he vain kokivat, että heidän oli parempi elää toisenlaisina kuin vanhempana. Tai että he tekivät valinnan, jota eivät sillä hetkellä enää tekisi, mutta se on elämää eivätkä he kadu sitä ollenkaan. Yksi ihmisryhmä, joka ei ole ihan pieni joukko niin sanotuista katujista ovat myös prosessinsa perumisen perujat, jotka transitioituvat uudelleen huomattuaan, että peruminen oli virhe.

Kaiken kaikkiaan klassiset katumismyytin mukaiset transprosessin läpikäyneet, jotka katuivat sitä katkerasti ja vielä siitä syystä, että pilasivat kehonsa ja olivatkin cissukupuolisia ovat suunnilleen kärpäsenpaskan kokoinen ihmisryhmä muihin prosessin läpikäyjiin verrattuna. Onkin melko kornia, että tämä on se ryhmä, jonka kohtalosta monet ovat eniten huolissaan.

Keskustelin kaverini kanssa kerran transprosessia katuneista kertovasta dokumentista, jonka katsoimme. Se kertoi kahdesta henkilöstä, joista toinen ei dokumentin kuvauksesta huolimatta sanonut missään vaiheessa katuvansa prosessia eikä tiennyt vielä eläkeikäisenäkään mitä sukupuolta hän edustaa. Toinen taas katui sitä. Hän sanoi, että ei edes ollut transsukupuolinen. Hänestä vain tuntui, että hän on ruma mies ja että hän saisi naisena ikään kuin uuden elämän. Hän sanoi menneensä genitaalileikkaukseen hyvin epävarmana asiasta ja katui asiaa.

Kaverini oli tuohtunut tapauksesta ja sanoi, että hänestä se kirurgi olisi pitänyt haastaa oikeuteen. Minä totesin, että en todellakaan ole samaa mieltä asiasta enkä oikeastaan tunne kovin suurta empatiaa miestä kohtaan, vaikka pystynkin tuntemaan hänen tuskansa peniksen menettämisestä täysin. Kaverini ihmetteli, että miksi ajattelen niin. 

Ajattelen niin siksi, että minusta ihmisellä on olemassa jonkinlainen vastuu siitä, mitä hän antaa itselleen ja keholleen tehdä. Mikäli joku menee leikkaukseen, jonka lopputulos on käytännössä peruuttamaton, eikä ole ollenkaan varma haluaako hän sitä, ei hänen toimiaan voida laittaa kenenkään muun syyksi. Ainoa tapaus, jossa tällaisesta voisi syyttää muita on se, että hän olisi esimerkiksi psykoosissa tai sairastaisi vakavaa skitsofreniaa, joka aiheuttaisi hänen sukupuoliristiriitansa, eikä häntä tutkiva ryhmä olisi huomannut tätä.

Niin kauan kun hän on täysin terve aikuinen, on hänen asiansa olla antamatta tehdä itselleen mitään peruuttamatonta harmia. Yhteiskunta, jossa aikuiset ihmiset ovat holhottavia, joita pitää suojella heiltä itseltään on vastenmielinen sääntöviidakko, jossa kaikki muut kärsivät. Katujien omasta vastuusta puhutaankin uskomattoman vähän.

Itse olen tavannut Suomessa lähinnä hysteerisen ymmärtävää suhtautumista katumista ja muuta prosessin keskeyttämistä kohtaan. Asennoituminen on linjassa sen kanssa, miten sinisilmäisesti jokaista pidetään transsukupuolisena ja miten kokemuksia homogenisoidaan tyyliin "kaikilla meillä on joskus epäilyksiä leikkausten tai identiteetin suhteen". Ei ole. Ihmisille tulee kertoa rehellisesti, että sinne menee myös täysin kehonsa kanssa elämään kykenemättömiä tapauksia, joista kuolema olisi parempi kuin elämän jatkuminen sellaisena. Jos et koe olevasi sellainen ja jokin epäilyttää, mieti uudelleen.

Oma suhtautumiseni katujiin on keskimääräistä nuivempaa. Minusta sukupuolenkorjaushoitoihin pitäisi lähteä ainoastaan, jos kärsii ja on ollut vuosia aivan varma, että tarvitsee niitä. Leikkauksiin kannattaa minusta mennä vain jos on valmis hyväksymään arvet ja komplikaatiot eikä pysty elämään kehossaan sellaisenaan. 

Ymmärrän kyllä jollain tasolla, että tästä huolimatta joku voi katua. Transsukupuolisena eläminen ei ole tänäkään päivänä helppoa. Minäkin tiesin, että transsukupuolisia syrjitään eikä asiaa ymmärretä, mutta yleisen hyväksynnän ulkopuolelle jäämisen rankkuus ja vaikutus yleiseen elämänlaatuun tuli minulle silti nuorena yllätyksenä. Vaikka koko lähipiiri hyväksyisi, lupaan, että jos et ole koskaan henkisesti arvilla ja väsynyt tässä yhteiskunnassa transsukupuolisena, olet melkoinen tiiliskivi. 

Jotkut tahot puhuvat prosessista erityisesti transsukupuolisille miehille helppona yhteiskunnallista asemaa kohottavana ratkaisuna. He eivät tiedä mistä he puhuvat. Kyse on lähinnä tilanteesta, jossa myy sielunsa pirulle pelastaakseen henkensä ja maksaa loppuikänsä siitä yhteiskunnallisen syrjinnän muodossa.

Erityisesti vanhempien transsukupuolisten kokemusten kuuleminen vetää hiljaiseksi. Heidän kohtelunsa on ollut kammottavaa. Niistä tulevat mieleeni villin lännen lainsuojattomat. Yhteiskunnan asenne on ollut, että jos rikot näitä sääntöjä, olet omillasi ja sinulle saa sanoa tai tehdä mitä tahansa. Lääkäri on voinut sanoa, että sinunkaltaisesi pitäisi tappaa joutumatta vastuuseen. Tämänkaltaiset asiat voivat olla vieläkin osa transsukupuolisten elämää, eikä kaikkien pää sitä kestä. Osa menettää elämänhalunsa ja uskonsa ihmisiin.

    There`s always a price to pay living the outlaw way.

Vaikka ymmärrän jollain tasolla prosessin katumista, on yksi ihmisryhmä, johon en itse suhtaudu millään tasolla ymmärtäväisesti. He ovat ne katujat, jotka ottavat elämäntehtäväkseen puhua transsukupuolisia vastaan ja vastustaa hoitojen antamista kenellekään omien toilailuidensa ja henkisten ongelmiensa vuoksi.

En näe mitään syytä tuntea empatiaa sellaisia aikuisvauvoja kohtaan, joiden mielestä yhteiskunnan pitäisi holhota heitä loputtomasti ja estää poistattamasta ruumiinosiaan ilman painavaa syytä ja varmuutta asian tarpeellisuudesta. Vielä vähemmän he ansaitsevat sitä siksi, että enemmistön tyytyväisyys tai hengen pelastuminen transprosessin avulla on heille täysin merkityksetöntä.

Minulla ei ole heille muuta sanottavaa kuin mitäs läksit. Olisi kannattanut miettiä paremmin.