Toksisesta maskuliinisuudesta, testosteronista ja naisten kyvyttömyydestä ymmärtää miehiä

Kun minä olin lapsi, tykkäsin mittailla voimiani muiden kanssa, painia ja hyppiä hyppyreistä eri vempaimilla. Se, joka juoksi kovimpaa tai hyppäsi korkeimmalle oli kovin jätkä. Se oli parasta mitä tiesin.

En ole koskaan osannut puhua kunnolla tunteistani, ainakaan lämpimistä ja hellistä. Se on minulle vaikeampaa kuin mikään muu. Olen ollut lapsesta saakka sellainen. Muistan, että en voinut sanoa edes koiranpentua söpöksi, koska se tuntui niin typerältä. Enkä sano kyllä vieläkään.

En ole koskaan nauttinut kenenkään halailusta tai läheisyydestä. Minulle tällaiset asiat kuuluvat parisuhteeseen.

Esikuvani lapsena olivat sellaisia miehiä, jotka eivät tiukoissakaan tilanteissa muuttuneet toimintakyvyttömiksi tai ruikutanneet vaan yrittivät ratkaista tilanteen ja selviytyä, usein väkivallan avulla.

Lempipornoni ja seksuaalifantasiani ovat olleet nuoresta saakka miesnäkökulmasta tapahtuvaa naista alistavaa kikkelisankareiden seikkailua vai miksi sellaista nykyään kutsutaan.

Itken todella harvoin. Edes läheisten ihmisten hautajaisissa en oikeastaan pysty itkemään. Muistan ihmetelleeni lapsena miten siskoni sanoi itkeneensä sille ja tälle elokuvalle. En ole koskaan eläessäni liikuttunut mistään elokuvasta niin, että se olisi saanut minut itkemään.

En ole murrosiän jälkeen pukeutunut mekkoon tai hameeseen, enkä aio pukeutua. Muut miehet saavat pukeutua jos haluavat, mutta en usko että viihtyisin heidän seurassaan.

Viisitoista vuotta sitten minulla ei olisi käynyt mielessäkään, että minussa on jotain vikaa tai haitallista, koska olen sellainen kuin olen. Nyt olen valistunut ymmärtämään, että olen ollut koko ajan lähes ihmishirviö. Toksisesti maskuliininen, tuppisuinen äijäkulttuuria ihannoiva mies, joka ei osaa ilmaista tunteitaan kuten pitäisi ja on syypää lähes kaikkeen pahaan maailmassa.

Nykyään on mahdotonta olla törmäämättä uutisvirrassaan vähintään kerran viikossa johonkin feministitätiin (joskus myös setään) joka julistaa kuinka haitallista toksinen maskuliinisuus on ja kuinka pojat pitäisi kasvattaa feminiinisemmiksi, tytötkin maskuliinisemmiksi ellei pelkiksi ihmisiksi.

Vaikka miten yritän, en ymmärrä tätä ajatusmaailmaa. En ymmärrä mikä pojissa on vikana, jos useimmat heistä eivät käyttäydy kuten useimmat tytöt. Minä olen selvinnyt elämässäni ihan hyvin tähän saakka ilman, että itken tai kutsun koiranpentua söpöksi. En koe, että olen joutunut patoamaan sisintäni millään tavalla, kun säästän termin "ihana" käytön yksin minun ja naisystäväni välisiin tilanteisiin.

Olen väsynyt tähän aikakauteen, jossa erinäiset sukupuolten käytöseroja kasvatuksellisina pitävät tahot yrittävät viestittää, että sukupuolten erilaisuus on huono asia. Samalla nämä tahot epäonnistuvat yleensä itse surkeasti ymmärtämään miehiä. Se näkyy erittäin hyvin myös keskustelussa toksisesta maskuliinisuudesta.

Pojat ovat vääränlaisia sanoo nainen, jolla ei ole mitään käsitystä tavanomaisen pojan tai miehen sielunelämästä.

Vähän väliä saa lukea kuinka kaikkien pitäisi tietyissä tilanteissa osata itkeä ihan kohteliaisuudesta ja kuinka hyväksi se olisi ihmiselle. Itkeminen ilmeisesti auttaa päästämään kehosta ulos stressihormoneita, joten sen oloa helpottava vaikutus voi olla aivan todellinen. Tiedän, että nämä tätit uskovat, että pojat on vain opetettu kovettamaan itsensä. Minulla on huonoja uutisia heille. 

Kun transsukupuoliset miehet alkavat käyttää testosteronia suuremmilla annoksilla, monilla kynnys itkemiselle tulee suuremmaksi. Osa sanoo, että he eivät pysty itkemään enää lähestulkoon ollenkaan. Heille voi tulla samanlainen olo kuin aiemmin tuli itkettäessä, mutta kyyneliä ei vain tule, vaikka he yrittäisivät itkeä. Myös tunne-elämä saattaa muuttua sellaiseksi, että surun tunteet ovat laimeampia eikä heitä vain itketä.

Sukupuolihormonit ovat tutkitusti yhteydessä naisten miehiä korkeampaan itkuherkkyyteen. Cismiehillä myös kyynelsäiliöt ovat suuremmat kuin naisilla. Miehille on ollut enemmän haittaa matalasta itkuherkkyydestä lajin historiassa. Heidän on luultavasti pitänyt pystyä toimimaan ja säilyttää näkökyky, vaikka olisi tapahtunut järkyttäviä asioita. Naiselle itkemisestä on saattanut olla hengissä säilymisen kannalta jopa etua.

Monille kavereilleni on käynyt niin, että tyttöystävä on väittänyt heidän pidätelleen itkua, vaikka he ovat tosiasiassa yrittäneet itkeä edes vähän, että olo helpottaisi. Tällainen miesten käytöksen analysoiminen täysin väärin, koska olettaa miehen olevan samanlainen kuin itse on on yleistä. En usko, että miehiä saadaan koskaan itkemään samalla tavalla kuin naisia, koska miehet ja naiset ovat biologisesti erilaisia monin tavoin.

Toinen asia, josta miehiä syytetään toksiseen maskuliinisuuteen liittyen on tunteiden patoaminen. Miehet ja pojat kuulemma opetetaan patoamaan kaikki muut tunteensa kuin aggressiivisuuden ja vihan. 

Siksi miehet eivät yleensä ilmaise tunteitaan kuten naiset eli esimerkiksi itke liikutuksesta, kylvä sydänhymppiä söpöjen vauva- ja eläinkuvien alle, kiljahtele miten ihana jokin heidän saamansa lahja on, halaile kavereitaan vapautuneesti, saa kiukkuitkupuuskia, jos vaimo unohtaa ostaa jäätelöä kaupasta jne. Miehet kuulemma patoavat nämä tunteet sisälleen ja sen täytyy olla heistä kauhean ahdistavaa. Naisten PMS-oireetkin ovat kuulemma oikeastaan vain hormoneihin mitenkään liittymätön kulttuurillinen ilmiö, jonka aikana naiset antavat itselleen hormonaalisen tekosyyn varjolla oikeuden päästää ulos sellaisia tunteita, joita heidän ei muuten sallita ilmaista.

Kysykää keneltä tahansa pahoista PMS-oireista kärsineeltä transsukupuoliselta mieheltä mitä tapahtuu, kun naishormonit putoavat minimiin ja tilalle tulee tasainen miehinen annos testosteronia. Itse en ole kärsinyt mielialavaihteluista koskaan, mutta jotkut kaverini ovat ja ne ovat kadonneet täysin. Kukaan ei ole sanonut, että on ikävää olla koko ajan tasainen ja kaivannut "tekosyytä ilmaista padottuja tunteitaan".

Tämän lisäksi testosteroni voi vaikuttaa muutenkin tunne-elämään. Varsin monien raportoima ilmiö on, että aggression tunteet ovat hieman voimakkaampia kuin aiemmin ja surun tai lamaantumisen tunteet ovat laimeampia. Itse myös jaan tämän tunne-elämän muutoksen. Olen itsetietoisempi ja vihan tunteet ovat voimakkaampia. Kun voimakaskaan ahdistus ei saa itkemään ja sisällä kiehuu voimalla, jota täytyy kontrolloida on helppo ymmärtää miksi miehet purkavat aggressionsa naisia helpommin ulospäin.

En missään nimessä pidä miesten ja naisten keskimääräisiä käytöseroja vain kasvatuksellisina. Niihin vaikuttavat sekä varsinaiset hormonitasot että todennäköisesti myös aivojen kohdunaikainen altistus nais- ja mieshormoneille. Siksi samanlaisetkaan hormonitasot eivät saa erilaset aivot omistavia ihmisiä kuten naisia tai feminiinisiä homomiehiä käyttäytymään keskiverron heteromiehen tavoin, vaikka kasvatus olisi ollut täysin samanlainen.

Väite, että minä patoaisin tunteitani ja haluaisin oikeasti itkeä vapautuneesti on suorastaan huvittava. En edes tiedä mitä pitäisi sanoa naisille, jotka kuvittelevat, että miehet yleisesti kokevat jotain tarvetta tällaiselle käytökselle.

Kasvatus tekee pojista ja tytöistä erilaisia. Ei biologia, vaikka ero aggressiivisuudessa näkyy läpi kulttuurien ja jopa useimpien nisäkäslajien.

               

Miehiä syytetään myös puhumattomuudesta. He eivät puhu tunteistaan. Minusta tämäkään ei ole totta. Monet miehet puhuvat heitä koskettavista asioista kavereilleen. Ongelma vaikuttaa olevan lähinnä siinä, että he eivät puhu sellaisista asioista kuin naiset haluaisivat heidän puhuvan.

Toksisesta maskuliinisuudesta puhuvat naiset haluaisivat, että puhuisin heidän kanssaan kuukautisseksismistä ja siitä kuinka yhteiskunnan maskuliininen miesmuotti ahdistaa minua. Mutta kun minua ei kiinnosta enkä minä koe niin.

Maskuliinisuus on minulle rehellisesti yksi suurimmista voimavaroista elämässäni ja minua koskettavat ja puhuttavat aivan erilaiset asiat, kuten nyt vaikka se, että jonkun mielestä maskuliiniset ominaisuuteni ovat huonoja ja haitallisia.

Kun minä menen miespuolisten kavereideni kanssa viettämään iltaa jonnekin, sen tarkoitus on puhua asioista, jotka miehiä koskettavat ilman, että yksikään nainen on moralisoimassa näkemyksiä tai loukkaantumassa niistä. Nämä asiat ovat miehillä usein erilaisia kuin asiat, jotka naisia koskettavat. Voin puhua asioista myös joillekin naisille kuten naisystävälleni, koska hän yrittää ymmärtää minua eikä lyttää minua tai yritä muuttaa minua. 

Koko keskustelu toksisesta maskuliinisuudesta on minusta huvittava. Siitä näkee, miksi feminismi on naisten aate. Heistä kovuus, aggressiivisuus ja väkivallan ihannointi ovat ihmisessä ainoastaan huonoja piirteitä ja he ihmettelevät miksi miehet ovat sellaisia. 

En kiellä, että eivätkö nämä ominaisuudet ole äärimuodossaan ikäviä ja haitallisia joko miehille itselleen tai lähiympäristölle, usein molemmille. Kun miehillä menee huonosti, he kohdistavat pahan olonsa usein syyttömiin ulkopuolisiin kuten omaan perheeseensä. En kuitenkaan valitettavasti usko, että miehet lakkaavat olemasta näitäkään asioita sillä, että heitä yritetään painostaa itkemään ja puhumaan. Itkeminen ei ole ratkaissut omassa elämässäni yhtään ongelmaa, toimiminen niiden ratkaisemiseksi on. 

En myöskään allekirjoita, että nämä ovat yksistään huonoja ominaisuuksia ihmisessä. Kun minä olin peruskoulussa ja eräs tyttö kiusasi minua siitä, että olen transsukupuolinen, kävin hakkaamassa hänen päätään koulun seinään saatuani tarpeekseni. Kiusaaminen loppui siihen paikkaan. Väkivalta ratkaisi ongelman kerralla ja tyttö alkoi varoa minua, koska hän arvosti terveyttään enemmän kuin vapauttaan soittaa suutaan. En kannusta ketään tällaiseen ongelmanratkaisuun, mutta olisin naiivi mikäli yrittäisin väittää, että voimalla tai väkivallalla ei saavuta mitään.

Kyllä saavuttaa ja juuri siksi nämä ominaisuudet ovat lajissamme olemassa. Kovuus, kyky aggressioon ja väkivaltaan ovat yhä tänä päivänä ihmiselle ja useimmille muillekin lajeille tarpeellisia ominaisuuksia. Niillä saavuttaa asioita erityisesti jos on mies. Miehet ovat sellaisia korostuneemmin kuin naiset, koska heidän on kannattanut olla sellaisia. Nämä ominaisuudet ovat osa ihmisyyttä ja ne ovat hyviä ominaisuuksia, kun ne ovat kohtuullisia ja niitä osaa käyttää oikeassa paikassa oikeissa mittasuhteissa.

Feministit eivät tykkää puhua toksisesta feminiinisyydestä, koska feminiinisyydessä ei heidän näkökulmastaan tietenkään ole mitään haitallista tai huonoa. Naisissa on kuitenkin samalla tavalla piirteitä, jotka ovat heille tyypillisiä ja sellaisinaan tärkeitä, mutta jotka liiallisina ovat haitallisia.

Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi ylisuojelu ja yltiöempaattisuus. Nämä ovat juuri naisille tyypillisiä arvoja, jotka näkyvät selkeästi nyky-yhteiskunnassa. Lapset eivät saisi enää kiipeillä, olla mukana metsällä tai tietää mistä liha tulee. Eniten näitä ovat kieltämässä juuri naiset ja äidit. Minunkaan lapsuudessani äiti ei olisi halunnut päästää minua telttailemaan yöksi metsään eikä isän kanssa jäniksenpyyntiin, koska olin aina liian nuori. Tarkoitus on hyvä, mutta tällainen kaikelta varjelu tekee lapsista vain fyysisesti kömpelöitä ja pelokkaita vätyksiä. 

Varjelu voi olla myös emotionaalista. Ei haluta viettää isänpäivää, koska kaikilla ei ole isää ja lapsi voi joutua kokemaan pettymyksiä. Emotionaalinen varjelu näkyy myös feminimissä voimakkaasti. He puhuvat siitä kuinka erilaiset paikat eivät ole heille "turvallisia tiloja" koska heidän ajatuksensa saatetaan kyseenalaistaa. Asiat, jotka tekevät niin määritellään jonkinlaiseksi toksisuudeksi tai fobiaksi ja älyllinen argumentaatio asioista työnnetään syrjään. Itse en luokittele puoliakaan heidän transfobiaksi tai naisvihaksi määrittelemistään asioista sellaisiksi. Emotionaalinen turvattomuus on kyllä totta, kun kyseenalaistetaan marginaalissa elävien perimmäisetkin oikeudet, mutta asialle ei oikeastaan voi muuta kuin oppia elämään sen kanssa. Jos joku lupasi sinulle, että elämä on helppoa etkä tunne koskaan epämukavuutta, se joku valehteli törkeästi.

Nämä samat arvot näkyvät myös useissa yhteiskunnallisissa muutoksissa. Puhuttiin sitten metsästyksestä, eläinten oikeuksista, maahanmuutosta, sukupuoliasioista tai melkein mistä tahansa, naisvoittoisimpia ovat tahot, jotka haluavat pelastaa kaikki, ymmärtää kaikkia ja määritellä kaiken ihmisten omien kokemusten kautta. Jos joku kokee, että on maskuliinista pukeutua mekkoon ja käyttää tekorintoja, sitten se on eikä perusteluja tarvita. Elämme varmasti feminiinisintä aikakautta vuosisatoihin.

Minulle tämä aikakausi on antanut paljon viitteitä mietteissäni siitä millainen paikka matriarkaatti olisi. Siellä todennäköisesti suojeltaisiin lapset piloille. Ihmiselle, jolta puuttuu jalka hoettaisiin kuinka hän on moninainen ja arvokas, mutta kukaan ei rakentaisi korvaavaa jalkaa. Kylmän länsimaisen lääketieteen sijaan meillä pörisisivät voimauttavat energiahoidot. Naiset eivät ole kovin usein kiinnostuneita siitä miten asiat teknisesti toimivat ja se näkyy mm. ammattien sukupuolittuneisuudessa. Naiskehoa korjaavia hoitoja ei matriarkaatissa todellakaan järjestettäisi, koska jokainen voi olla kehosta riippumatta mitä haluaa olla. Oikeasti niin ei tietenkään olisi, mutta miksi puhua ahdistavista ja rajoittavista realiteeteista. Kuukautisille järjestettäisiin liputuspäivä ja kaikki, jotka eivät juhli sitä tai halua puhua aiheesta joutuisivat paheksunnan kohteeksi. Miesten seksuaalisuus olisi naisten kahlitsema aivan kuten naisten seksuaalisuus oli patriarkaatissa. Tilanteissa, joissa nainen ei halua seksiä olisi osattava käyttäytyä niin, että ei tee yhtään väärää katsetta. Tilanteissa, joissa nainen haluaa seksiä olisi osattava käyttäytyä niin, että nainen ei koe itseään epähaluttavaksi. Kastraatio olisi aivan normaali rangaistus mikäli mies ylittää oikeutensa millään tavalla.

Matriarkaatti olisi yhtä huono paikka elää kuin patriarkaattikin, mutta eri tavalla. Se olisi sitä erityisesti muiden kuin naisten itsensä mielestä. Jonkinlainen tasapaino säilyy, kun sekä feminiiniset että maskuliiniset ihmiset ovat tasapuolisesti ohjaimissa. Yritäpä sanoa tämä naisille, kääriä se "toksisen feminiinisyyden" käsitteeseen ja katso mitä tapahtuu.

Keskustelussa toksisesta maskuliniisuudesta on joitain allekirjoittamiani pointteja. En tiedä onko paras keino vastustaa perheväkivaltaa kuitenkaan yrittää liittää se maskuliinisuuden vahingollisuuteen yllä mainitusta syystä. Eihän meillä perheensä tappavaa tai vaimoaan hakkaavaa miestä edes pidetä arvossa vaan hulluna tai pienempäänsä mätkivänä luuserina.

Inflaation toksisen maskuliinisuuden vähä järkeväkin tarkoitus on kokenut, kun se on sotkettu kaikkeen mahdolliseen, joka jotain tahoa sattuu ärsyttämään. Toksinen maskuliinisuus on sitä, että miehet puhuvat keskenään äijäjuttuja, tappavat eläimiä ja metsästävät, kisailevat keskenään kuten kaikki kädelliset urokset tekevät saadakseen naaraita, istuvat jalat haarallaan, heiluttavat käsiään festareilla ilmassa tai eivät koe itseään perseestä puristavaa tai lyömisellä uhkaavaa naista yhtä ahdistavana kuin nainen kokee vastaavan miehen. Ei ole olemassa enää oikein mitään, mitä miehenä voi olla olematta jollain tavalla paha, huono, myrkyllinen, haitallinen jne. Jos kysyt munansa ja aivonsa kauppatorilla myyneiltä feministimiehiltä, kaikki maskuliinisuus on toksista.

Irvokkain asia nykyfeminismissä on juuri tämä. Siitä on tullut aate, jonka nimissä jaellaan netissä suvereenisti listoja, joissa luetellaan millaisia ihmiset saavat olla ja millaisia he eivät saa olla. Saat pitää partaa, grillata kavereiden kanssa ja juoda kaljaa, mutta et saa viihtyä äijäporukoissa tai olla tunne-elämältäsi jähmeä ja kovapintainen. Mikä helvetti sellainen ihminen luulee olevansa, joka voi jaotella ihmisten ominaisuudet hyviin ja pahoihin tällä tavalla ja heristellä sormea muille heidän olemisistaan? Mitä sukupuolen moninaisuuden arvostamista se on, että miehistä täytyy häivyttää maskuliinisin osa?

Suurin osa miehistä viittaa onneksi kintaalla jutuille toksisesta maskuliinisuudesta ja huokailee itsekseen nykyfeministien jutuille. Olen kuitenkin tavannut nuoria miehiä, jotka ovat ahdistuneita siitä, että he ovat jotenkin viallisia ja pahoja, koska edustavat jotain "toksisen maskuliinisuuden" piiriin kuuluvaa. Sekä cissukupuolisia että transsukupuolisia. Se, että mies kokee olevansa vääränlainen, koska hän ei ole herkkä tai tunteellinen on  minusta huolestuttavaa.

Ei miesten tarvitse olla samanlaisia kuin naisten. Heidän ei tarvitse pakottaa itseään itkemään solidaarisuuden vuoksi yhtä paljon kuin naisten, ei kiljahdella ja puhua avoimesti hellistä tunteistaan, ei olla yhtä kiinnostuneita lasten hoitamisesta tai haluta harrastaa samoja lajeja kuin naisten. Heillä on oikeus olla maskuliinisia, liikkua äijäporukoissa jos huvittaa, puhua sellaisista asioista jotka heitä koskettavat ja kiinnostavat, omistaa miehen seksuaalifantasiat, olla aggressiivisempia, olla naisia vähemmän perhekeskeisiä ja enemmän kiinnostuneita etenemään urallaan jne.

Ei ole ensimmäistäkään hyvää syytä sille, miksi heidän pitäisi muuttua toisenlaisiksi vain, koska he ovat jonkun viimeisen feministivillityksen mukaan huonoja ja vääränlaisia miehiä.