Ison miehen Barbie-traumat


Juttelen transsukupuolisen kaverini kanssa puhelimessa ja kerron käyneeni juuri kaverini tytön 6-vuotissyntymäpäivillä. Sanon vieneeni hänelle lahjaksi Barbien.

- Barbien, miksi sinä sille sellaisen veit? Kaverini kysyy hämmästyneenä.

- Miksi en olisi vienyt? Se oli toivonut sellaista ja tykkäsi siitä, vastaan ja mietin kaverini prinsessamekkoon pukeutunutta kiharahiuksista tytärtä.

- En tiedä. Tulee aina sellainen olo, että tuollaiset lelut eivät voi olla tytöistäkään oikeasti muuta kuin perseestä, kun ne olivat minustakin sitä. Huomaan, että kun itse ostan kavereiden lapsille leluja niin tulee vaistomaisesti ostettua tytöille jotain neutraalia. Pitäisi varmaan yrittää päästä eroon tästä ajattelutavasta. En halua olla mikään kummallinen itseään pikkutyttöihin projisoiva setä, kaverini sanoo.





Kaverini kertoma ilmiö on minullekin tuttu. Jonkin aikaa prosessin käymisen jälkeen minulla oli taipumusta ajatella, että ihmisiä, jotka poikkeavat radikaalisti sukupuolinormeista on joka nurkalla. Olin harjoittelussa eräässä koulussa, jossa näin päivittäin erilaisia ala-asteikäisiä lapsia. Etsin heistä merkkejä itsestäni ja kaltaisistani ihmisistä nuorena. Löysinkin pari oppilasta, joista toinen oli niin maskuliininen sekä ulkoisesti että henkisesti, että epäilin hänen olevan jonkinlainen sukupuolivariantti.

Satuin törmäämään tähän tyttöön vuosia myöhemmin, kun hän seurusteli erään kaverini pikkuveljen kanssa. Hän oli silloin teini. Hänestä oli kasvanut ulkoisesti aika normaali tyttö eivätkä hänen kiinnostuksen kohteensakaan olleet enää rekka-autoja, kuten lapsena. Hänelle oli tapahtunut se tavallinen ilmiö, joka useimmille poikatytöille tapahtuu murrosiässä - naisellistuminen.



Ihmiset tapaavat nähdä asiat omasta näkökulmastaan ja selittää toisten reaktiota sellaisilla asioilla, joihin ne eivät liity välttämättä mitenkään. Tämän huomaa helposti siitä miten cissukupuoliset kohtelevat transsukupuolisia ja etsivät heidän kokemuksilleen syitä omistaan.  "Sä vaan halusit parempaan yhteiskunnalliseen asemaan." Ne menevät usein täysin metsään.

Olen monesti miettinyt miten paljon transyhteisön sukupuolirajattomuuden huumasta selittyy juuri tällaisilla omilla muistoilla, joita yritetään yleistää koskemaan puolta väestöä, joskus melkein kaikkia ihmisiä.

Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät voi kokea sukupuolinormeja niin ahdistavina kuin jotkut ihmiset kuvittelevat. Tällainen ajattelu on minusta ihmisten aliarvioimista. Sama kuin väittäisi, että sukupuolinormeista selkeästi poikkeavat lapset ja ihmiset ovat jonkinlaisia rohkeita sankareita ja muut aivopestyjä olemaan sellaisia kuin ovat. Maailma ei ole sattumalta sellainen kuin se on.

Toisin kuin usein ajatellaan, jo hyvin nuoret lapset joille ei ole kehittynyt vielä sukupuoli-identiteettiä suosivat erilaisia leluja. Se johtuu ilmeisesti kohdunaikaisten sukupuolihormonien vaikutuksesta aivoihin. Pojat tai enemmän testosteronille altistuneet lapset suosivat erilaisia leluja kuin tytöt tai vähemmän testosteronille altistuneet lapset, koska heillä on parempi mentaalirotaatiokyky.



Olen vuosien myötä hyväksynyt sen, että suurin osa ihmisistä ei koe mitään kummempaa ahdistusta sukupuolinormeista. En liitä itseäni millään tavalla pikkutyttöihin vaan näen sukupuoliristiriitani juuret jo lapsuudessani ja pidän itseäni transsukupuolisena ja heistä sukupuolisesti täysin erillisenä olentona.

Olen alkanut ymmärtää paremmin ihmisiä, joita ahdistaa, kun heitä yritetään työntää pois perinteisistä sukupuolilokeroista  ja -normeista. Se ei ole yhtään sen mukavampaa kuin päinvastainenkaan toiminta.

Monille transsukupuolisille tekisi hyvää kasvaa yli omista kipukohdistaan. (Mikäli niitä on ollut, eivät kaikki ole saaneet lahjaksi leluja joita eivät ole halunneet.) Nimittäin viedessäsi Barbieta toivoneelle pikkutytölle lahjaksi jotain mitä sinä itse olisit halunnut lahjaksi pienenä et ole sen kummempi kuin se täti, joka toi sinulle lahjaksi Barbien, vaikka sinä pyysit legoautoja tai puukon.


Tunnisteet

Näytä enemmän

Suositut tekstit