Minä en ollut rohkea, kun lähdin transprosessiin

Transsukupuolisille hoetaan usein, että he olivat rohkeita, kun he lähtivät sukupuolenkorjausprosessiin. Minusta, kuten monista muistakin transsukupuolisista tämä hokema on varsin ärsyttävä. Tiedän, että sillä tarkoitetaan hyvää enkä suutu, jos joku sanoo minulle niin, mutta se ei tee siitä vähemmän ärsyttävää.

Kuullessani sen ensimmäisiä kertoja en osannut selittää miksi se särähti korvaani niin pahasti. Myöhemmin olen ymmärtänyt miksi se aiheutti minussa sellaisen reaktion.

Se, että minua kutsutaan rohkeaksi, koska lähdin transprosessiin kielii siitä, että nämä ihmiset kuvittelevat, että minulla oli olemassa joku muu vaihtoehto. Ei kukaan sano rohkeaksi ihmistä, jolla sellaista ei ollut.

Ajatelkaa ihmistä, joka herää keskellä yötä talosta, joka on ilmiliekeissä ja yrittää alkukantaisella raivolla päästä ulos ja pelastaa itsensä. Ajatelkaa, että tämän jälkeen hänelle tullaan sanomaan, että "voi vitsit sinä olit kyllä rohkea". Olisiko se hänestä kehu? Ihan kuin mitenkään muuten toimiminen olisi ollut jonkinlainen vaihtoehto.

Tai kuvitelkaa, että laiva uppoaa valtamerellä ja ihmisen vaihtoehdot ovat hypätä mereen tai upota mukana. Jos joku tulisi sanomaan, että hei, vähänkö olit rohkea, kun hyppäsit, tuntuisiko siltä, että tämä henkilö ymmärtää tilanteen epätoivoisuuden? Ihan kuin siinä tilanteessa olisi ollut jotain vaihtoehtoja.

Juuri siltä minusta tuntuu joka kerta, kun joku sanoo minua rohkeaksi. He eivät ymmärrä, että ei minulla ollut mitään muita vaihtoehtoja. Minä joko lähdin transprosessiin tai kuolin oman käteni kautta parikymppisenä. Transprosessiin lähteminen oli viimeinen, epätoivoinen yritys tehdä elämästä jotain muuta kuin maanpäällinen fysiologinen ja sosiaalinen helvetti. Jos joku olisi yrittänyt estää minulta hoitoihin pääsyn, olisin ollut valmis erittäin epätoivoisiin tekoihin, kuten monet muutkin transsukupuoliset. 

Siinä, että minua sanotaan rohkeaksi on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihmiset eivät ymmärrä mistä transsukupuolisuudessa ja transprosessissa on voimakkainta sukupuoliristiriita tuntevien tapausten kohdalla kyse. He kuvittelevat sen olevan vähän niin kuin joku olisi ollut rohkea ja vaihtanut työpaikkaa riskeistä huolimatta.

Transprosessiin lähdössä oli kyse elämästä ja kuolemasta. Kipu, jonka sukupuoliristiriita aiheuttaa on yksi saatanallisimmista henkisistä tuskista, jonka voin kuvitella. Jos olet menettänyt täysin yllättäen jonkun todella läheisen ihmisen, kuvittele ensimmäinen päivä hänen kuolemansa jälkeen. Itkettää, et saa henkeä, olet hieman shokissa, kaikki normaalielämä on täysin pysähtynyt, henkinen tuska tuntuu fyysisenä kipuna rinnassa. Jos menettämäsi ihminen oli puolisosi tai lapsesi, voit ymmärtää epätoivon vahvuuden. Jos se oli vanhempasi ja olit aikuinen, sinun täytyy yleensä tuplata kokemasi ahdistus, koska vanhempansa kuolemasta tietää selviävänsä.

Sitten voit olla lähellä sitä tuskaa, jonka sukupuoliristiriita minulle aiheutti. Useimmat ihmiset eivät ole koskaan eläessään tunteneet sellaista epätoivoa, eivät varsinkaan niin pitkäkestoisesti. Joka päivä oli täynnä äärimmäistä ahdistusta ja niin pohjatonta, hulluksi tekevää epätoivoa, että olisi voinut hakata päänsä verille tiiliseinää vasten, että se olisi helpottanut edes hetkeksi. En yhtään ihmettele, että tiedän useita transsukupuolisia, jotka ovat viillelleet jokaisen raajansa ja ruumiinosansa syville arville ja tuhonneet jopa hermoja. Tunne on kuin nurkkaan ajetulla eläimellä, joka tietää, että kuolee kohta jos ei pääse pois ja tiedostaa samalla, että tilanteesta ei ole ulospääsyä niin kuin transsukupuolisella ei ole ainoasta kehostaan ja sen tuomasta väistämättömästä sosiaalisesta todellisuudesta, joiden vankina on hirveän loppuikänsä. 

Se saa 13-vuotiaat transsukupuoliset ympäri maailmaa tappaamaan itsensä, koska he eivät voi elää sen kanssa samalla, kun cissukupuoliset ihmettelevät miten joku sen ikäinen voi tietää edes haluaako hän lisääntyä vai ei. Ei millään lisääntymisellä ole elämän rinnalla mitään merkitystä.

Se saa transsukupuoliset tulemaan kaapista maissa, joissa he tietävät voivansa tulla tapetuiksi keskellä kirkasta päivää sen vuoksi ihmisten hurratessa, lähtemään leikkaukseen toiselle puolelle maapalloa, pakenemaan kotimaastaan ja hakemaan turvapaikkaa, katkomaan välinsä koko sukuunsa ja perheeseensä 15-vuotiaana, häipymään kotoaan kadulle ja hyppäämään täysin tyhjän päälle.

Voima, joka heitä ajaa on voimakkain ja alkukantaisin tarve, joka ihmisellä on. Se on halu selviytyä. En minä koe, että olisin ollut mitenkään rohkea lähtiessäni transprosessiin. Toimin vain niin kuin evoluutio ihmisen ohjasi tekemään sellaisessa tilanteessa. Juokse tai kuole, ui tai huku, tapa tai tule tapetuksi. 

Arvostan paljon enemmän ihmistä, joka tiedostaa tämän kuin ihmistä, joka sanoo minulle jonkin sellaisen sukupuoliristiriidan karmivuuden täydellisesti mitätöivän latteuden kuin kutsuu rohkeaksi.