Mikä saa transsukupuoliset lopettamaan elämänsä kaksikymppisenä

Televisiossa on pyörinyt viimeaikoina mainoksia, joissa lukee esimerkiksi kliininen määritelmä sille, mitä on syrjintä. Sen jälkeen kysytään, että mutta miltä syrjintä oikeasti tuntuu. Sen tietäminen on aivan toinen asia kuin termin sisällön ymmärtäminen.

Sama ilmiö näkyy useimpien ihmisten suhtautumisessa transsukupuolisiin. Tiedetään joku kliininen määritelmä sille, mutta ei ymmärretä oikeastaan mitään sitä, miltä se transsukupuolisuus oikeasti tuntuu. Ihmiset ovat keskimäärin todella tökeröitä ja empatiakyvyttömiä transsukupuolisia kohtaan siihen nähden, millainen asia tämä useille meistä on.

Itse en ole koskaan kokenut, että useimmat lukemistani selityksistä siitä, miltä transsukupuolisuus tuntuu kuvailisivat omaa kokemustani asiasta hyvin, saati cissukupuoliselle helposti ymmärrettävästi. Tässä on kauan sitten kirjoittamani kuvainnollinen ajatusleikki siitä, miten cissukupuolinen voi päästää lähimmäs kokemusta siitä, millaista kaikkein raadollisimmillaan on olla transsukupuolinen.



Kuvittele, että sinulla on nuori poika. Tavallinen iloinen, keskiverto poikalapsi, joka saa olla yksi pojista ja tehdä asioita, joista pojat yleensä tykkäävät. Poikalapsi, jonka kehossa on kaikki, jota poika tarvitsee elämään ja seksuaalisuutensa toteuttamiseen, kun hän alkaa kasvaa aikuiseksi.

Kuvittele, että jotain kamalaa tapahtuu hänelle. Hän joutuu onnettomuuteen, jossa hänen alaruumiinsa ruhjoutuu niin, että hän menettää sekä peniksensä että kiveksensä. Jos haluat samaistua intersukupuolisten tilanteeseen, kuvittele, että sinä itse hänen vanhempanaan viet hänet sairaalaan kysymättä häneltä ja annat leikata kaiken pois ajatuksella, että henkinen sukupuolisuus ei ole jotain, joka lapselle kehittyy hänen ominaisuuksiensa summana vaan jotain, jonka suunnan sinä kasvattajana voit päättää.

Lapsi alkaa välittömästi tämän jälkeen hävetä ja vierastaa itseään ja oireilla ruumiinosiensa puuttumista kulttuurissa, jossa poikana oleminen on ainoastaan yhtä kuin pippelin omistaminen. Hänen kehonsa aiheuttaa hänelle näkyvää ahdistusta virtsatessa, alasti tai tiukoissa vaatteissa ollessa tai jos hän koskettelee itseään. Hän alkaa piilotella itseään ja muuttuu vetäytyväksi.

Sen sijaan, että sinä vanhempana tukisit häntä kaikin keinoin, rakastaisit häntä ja sanoisit, että hän on yhä poikasi, vaikka hänen keholleen olisi käynyt mitä, sinä alat käyttäytyä täysin päinvastoin, koska sinä uskot vakaasti, että voit kasvattaa hänet henkisesti tytöksi.



Muutat hänen henkilötunnuksensa tytön henkilötunnukseksi välittämättä hänen järkytyksestään ja omasta tahdostaan, koska sinä uskot, että sinä tiedät paremmin.

Muutat hänen nimensä tytön nimeksi ja kun hän itkee ja raivoaa, kerrot hänelle, että yhteiskunta on päättänyt, että henkilötunnus määrää minkä niminen saa olla. Hänen täytyy valita ilmaiseeko hän sisäistä maskuliinisuuttaan ja miehuuttaan olemalla Isabella vai Laura ja tuntea inhoa joka kerta, kun joku kutsuu häntä nimeltä.

Pakotat hänet pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin, vaikka hän sanoo, että ei halua, tappelee vastaan ja tuntee olonsa nöyryytetyksi ja epämukavaksi.

Kun hän yrittää ilmaista maskuliinisuuttaan, sinä et vahingossakaan kehu häntä siitä. Sinä kehut häntä feminiinisyydestä. Sanot häntä nätiksi tytöksi välittämättä siitä, että loukkaat häntä. Sinä naurat hänen yrityksilleen tuoda maskuliinisuuttaan ilmi. Sanot, että tiedät häntä maskuliinisempia naisiakin ja että useimmat pikkutytötkin heittävät palloa kauemmas kuin hän.

Kun hän katsoo sivusta poikaporukoita, joihin hän kaipaa, sinä sanot, että voihan hän olla poikamainen tyttö. Hänen on vain kestettävä, että hänellä ei ole enää asiaa poikien keskinäisiin juttuihin ja pojat suhtautuvat häneen toisin kuin ennen, koska he näkevät hänet tyttönä. Pahimmillaan he ihastuvat häneen ja saavat tuntemaan olonsa nöyryytetyksi.

Sinä kerrot hänelle, että hänen on mentävä tyttöjen pukuhuoneisiin. Hänen on valittava sietääkö hän sitä, että tulee kohdelluksi yhtenä tytöistä vai kertooko, että kokee olevansa poika ja sietää, kun tytöt väittävät hänen tuijottaneen heidän rintojaan pukuhuoneessa.

Sinä toimit näin vuosi ja kerta toisensa perään, vaikka lapsesi oireilee, itkee ja huutaa, että ei ole tyttö. Sinä tiedät mielestäsi paremmin.











Teini-iässä pakotat hänet käyttämään naishormoneita aikuiseksi asti niin, että hänestä kasvaa epämaskuliininen, naisen näköinen, leveälanteinen ja isorintainen, vaikka hän anelee sinulta apua ja itkee kehonsa menevän pilalle, sekä alkaa piiloutua isoihin vaatteisiin.

Kun hänen kehodysforiansa pahenee sukupuolen merkityksen lisääntyessä, eikä yksikään miehistä pitävä tyttö vilkaisekaan häntä, sanot hänelle, että voithan sinä olla lesbo. Seurustella jonkun kanssa, joka pitää sinusta kaikessa mitä sinä vierastat itsessäsi, näkee sinut jonain, mitä sinä et ole ja haluaa kanssasi seksiä, jota sinä et halua.

Sinä kerrot hänelle, että hän ei tarvitse penistä, vaikka hänen aivonsa ovat sitä mieltä, että hänellä pitäisi olla penis, ja hänellä on sellainen kaikissa seksuaalifantasioissaan. On vain hirveä määrä seksuaalista turhaumaa ja itseinhoa. Kerrot hänelle, että se, että hän ei pysty rakastamaan ketään siinä kehossa, ei saamaan parisuhdetta, jossa häntä rakastettaisiin omana itsenään eikä toteuttamaan perustarvettaan nimeltään seksuaalisuus on ihmisarvoista elämää.

Lyöt murskaksi kaikki hänen haaveensa tulevaisuudestaan isänä ja miehenä sanomalla, että hänestä ei voi tulla isää vaan ainoastaan äiti ja että kukaan heteronainen ei koskaan tule pitämään hänestä hänen kehonsa vuoksi.

Kun hän jankuttaa olevansa mies, kysyt miten hän muka voisi olla mies. Kun hän ei pysty selittämään sen ikäiselle uskomattoman monimutkaisia asioita, kuten ihmisen psyykkistä sukupuolisuutta ja identiteetin kehittymistä, joihin edes tiede ei osaa vastata kunnolla, kerrot hänelle, että hän on vain nainen, joka haluaa vaihtaa sukupuolta. Sukupuoli on yksin genitaaleissa, aivoilla ja henkisillä ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Kun hän yrittää epätoivoisesti oikeuttaa olemassaolonsa, mitä yhdeltäkään muulta lapselta ei vaadita ja selittää miksi hän kokee olevansa mies vankina kehossaan, naurat ylimielisesti ja sanot, että joo, sinäkin koet olevasi taisteluhelikopteri.

Sinä kiellät hänen sukupuolensa hylkäämisen uhalla ja pahoinpitelet häntä henkisesti, kunnes hän on täysi-ikäinen. Vasta sitten vaikeasti masentunut, itsetuhoinen, miehenä täysin mitätöity psyykkinen raunio pääsee muuttamaan pois kotoa, josta hänet olisi pitänyt ottaa huostaan vuosia sitten. Ei otettu, koska yhteiskunnan mielestä alapään kautta määrittyvä juridinen sukupuoli määrittelee miten lasta on inhimillistä kohdella.



Hän pääsee sukupuolenkorjaushoitoihin todisteltuaan sukupuoltaan vuosia lääkäreille, joista hänen on oltava töissä, tilastaan huolimatta ei-masentunut ja riittävän maskuliininen ollakseen mies. Psyykkinen puoli jätetään prosessissa täysin tukematta, vaikka häntä on pahoinpidelty siltä osin henkisesti koko ikä. Ajatellaan, että pelkkä testosteroni korvaa kaiken sen rakkauden ja tuen, jota muut pojat ovat saaneet osakseen miehiksi kasvamisessaan koko lapsuutensa.

Yhteiskunta ei tule vastaan. Kaikki hänen olemassaolonsa jostain syystä miehuudelleen ja naiseudelleen uhkaksi kokevat tahot hyökkäävät hänen kimppuunsa. He sanovat, että hän ei ole totta, hän on mielisairas, hänen hoitonsa maksavat yhteiskunnalle, hänen olemassaolonsa hämärtää sukupuolieroja, eikä hän saisi olla olemassa. Sanoi hän mitä tahansa, hän on mielensäpahoittaja, vähemmistöterroristi ja heikko ressukka, jota pelkät sanat satuttavat. Hänen täytyy taistella heidän vihamielisiä hyökkäyksiään vastaan samalla, kun hän yrittää selvitä prosessista ja toipua henkisesti.

Loput tarkkailevat hänen jokaista liikettään, kehoaan, äänenpainojaan, harrastuksiaan, vaatteidensa värejä. Kaikki, mikä poikkeaa miesstereotypiasta tekee hänestä naisen, siinä missä muista se tekee vain omanlaisensa pojan. Kun hän on epävarma, ujo ja seksuaalisesti estynyt, koska hän on munaton, lapsuudesta saakka henkisesti pahoinpidelty ja maskuliinisuudestaan epävarma mies, sekin kertoo vain siitä, että hän on oikeasti nainen. Miehet ovat itsevarmoja ja viriileitä, vaikka heille olisi käynyt mitä.

Hän yrittää etsiä rakkautta ja tukea, jota ei koskaan saanut perheeltään. Uskoa, että joku voisi rakastaa häntäkin ja elämä voisi olla parempaa, mutta sitä ei tule mistään. Nainen, jolle hän meni tunnustamaan ihastuksensa nauraa hänelle ivallisesti ja sanoo, että ei seurustele munattomien leikkimiesten kanssa. Ne, jotka kutsuvat itseään hänen ystävikseen sanovat, että eihän hän edes ole vielä oikeasti mies. Vasta sitten, kun hän on käynyt siinä leikkauksessa hän muuttuu mieheksi.

Poika, joka on ollut kroonisesti masentunut teini-iästä lähtien tappaa itsensä yksin asunnossaan valtavassa epätoivossa. Kuolema on armollisempi vaihtoehto kuin sellaisen elämän jatkuminen ilman toivoa paremmasta. Elämä oli hänelle vain vihamielinen helvetti vailla rakkautta ja oikeutta olla olemassa, murrosikä tuhosi kehoa liikaa ja tie psyykkisesti ehjäksi mieheksi oli liian suuri kaiken sen jälkeen, mitä oma perhe ja yhteiskunta tekivät hänelle.

Ihmiset arvostelevat hänen itsemurhansa itsekkyyttä.

Sinä syljet hänen haudalleen ja sanot, että hän tappoi itsensä, koska hän oli vain mielisairas transu ja katui sukupuolenvaihdosta.

Siltä tuntuu karmeimmillaan olla transsukupuolinen. Samalta kuin mistä tahansa tällaisen kohteeksi joutuvasta pojasta tai tytöstä tuntuisi. Tämän autenttisempaa kuvaa siitä helvetistä, josta joidenkin transsukupuolisten nuorten täytyy pahimmillaan selvitä täysijärkisenä ei saa. Vääränlainen keho on jo itsessään traaginen asia, mutta syy sille, miksi transnuorista puolet harkitsee elämänsä lopettamista ei todellakaan ole pelkästään se. Se on meidän yhteiskuntamme.