Kehopositiivisuus vaikka väkisin

Kehopositiivisuus on varmaankin useimmille hyvin tuttu termi. Sen kuulemiselta ja toitottamiselta kuinka kaikken pitäisi rakastaa itseään ja pitää jokaisesta ominaisuudestaan on lähes mahdotonta välttyä.

Minä inhoan koko kehopositiivisuuden käsitettä. Sillä, että tunnen niin on hyvin paljon tekemistä sen kanssa, että olen transsukupuolinen.

Koska cissukupuoliset ja iso osa lievästi dysforisemmista transsukupuolisista lukijoistanikaan ei luultavasti ymmärrä miksi, otan pienen ajatusleikin tähän. 

Kuvittele, että olet teini-ikäinen poika. Poika, jolle sattui jotain karmivaa ja jonka penis ja kivekset piti tämän vuoksi poistaa/ne menivät kuolioon. Kuvittele, että tälle pojalle kasvaa c-kupin tissit. Hän ei pysty kävelemään ulkona peittelemättä niitä, on jatkuvasti kumarassa, käyttää isoja paitoja, joiden sisällä hiki valuu tissien alta kesäisin. Hänellä ei ole miehisiä piirteitä kehossaan. Häntä pilkataan ja kartetaan. Mahdollisuudet saada normaali hetero/homosuhde ovat luokkaa 0,2%. Kaikenlaisia ahdistavia "kyllä sä voit olla mun kuukautismies" -tapauksia on kyllä tarjolla.

Hänellä on jatkuva tarve saada penetroida asioita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan noin kymmenen kertaa päivässä, kuten muillakin ikäisillään, mutta hänellä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia toteuttaa tätä tai edes saada orgasmia. Hän on kuin epätoivoinen painekattila, jolla on voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia. Kuvittele tähän viereen kehopostiivisuutta toitottava tekopirteä cistäti, joka hokee kuinka pojan pitäisi vain opetella rakastamaan itseään ja kuinka hänen kehonsa on ihan hyvä. 

Täti, jolla on normaali vagina, normaali seksielämä ja parisuhde, jonka hän on saanut erittäin pitkälti normaaliutensa ansiosta. Kävelykyky, naama josta ei puutu nenää tai puolta päätä, keho joka mahdollistaa hänen kaikki inhimillisten tarpeidensa toteuttamisen ja jossa hän voi elää tasapainoista elämää. Keho, jonka suurin ongelma on paksut pohkeet tai hänen mielestään yhtä kuppikokoa liian pienet rinnat.

Mitä luulet, että poika tuntee? Alkaa rakastaa kehoaan ja jokaista sen ominaisuutta, koska joku hänen todellisuudestaan täysin vieraantunut täti-ihminen sanoo, että se olisi hänelle parempi? Tuntee halua hakata idioottimaisen, tekopirteän tädin päätä tiiliseinään ja huutaa, että haluatko sinä typerä ämmä kokeilla, millaista tällaisena vammaisena epäsikiönä on elää?

Jälkimmäinen on täsmälleen se, mitä minä tunsin koko nuoruuteni minulle kehopositiivisuuden tuputtajia kohtaan. Tunnen osittain vieläkin.

Minä koen heidän ajatusmaailmansa positiivisen kehosuhteen synnystä epärealistiseksi. On kaunis ajatus, että kehonsa pitäisi vain ajatella olevan hyvä sellaisena kuin se on ja mahtava, koska se mahdollistaa kaikki asiat, joita saa elämässään kokea. Kaikenlaiset kehot ovat yhtä hyviä ja jos joku väittää jotain muuta, vika on vain heidän ajatusmaailmassaan. Se ei vain ole totta.

Minusta ihmisen postiivinen kehosuhde syntyy osittain siitä, että hänen kehonsa hyödyttää häntä. Jos ihmisen keho ei ole hänelle eduksi mistä tahansa syystä, hänellä on yleensä negatiivisempi kehosuhde kuin päinvastaisella verrokilla. Mitä arvostetumpi ihminen on ja mitä helpommin hän saa kehollaan asioita, joita haluaa, kuten seksiä, ihailua tai lisääntymiskumppanin, sitä positiivisempi hänen kehosuhteensa yleensä on.

Kehopositiivisessa ajattelussa syy sille, että erinäköisiä ihmisiä arvotetaan eri tavalla yritetään asettaa jonkinlaisen keksimämme järjestelmän niskoille. Todellisuudessa on ihmislajille, kuten muillekin lajeille on ominaista etsiä paras ja usein tervein mahdollinen kumppani. Siksi sellaisista asioista kielivät ulkoiset piirteet vetoavat meihin, samoin kuin miehissä maskuliinisuus ja naisissa feminiinisyys, jotka kertovat hyvästä lisääntymiskyvystä.

Oli kyse sitten merkittävästä ylipainosta, kävelykyvyttömyydestä, vaikeasta sairaudesta, joka aiheuttaa päivittäistä huonoa oloa ja suorituskyvyn laskua, peniksettömyydestä/vaginattomuudesta, pahasti vaurioituneista kasvoista tai vaikka vain harvinaisen rumapiirteisiksi yleisesti koetuista kasvoista, ne vaikuttavat sosiaaliseen todellisuuteemme.

Kehopositiivisuuden puolestapuhujat sanovat ajoittain, että jos kehossa on jotain rajoitteita, jotka estävät elämästä normaalielämää, on vain asennekysymys miten paljon antaa niiden vaikuttaa elämäänsä.

Minusta tämä väite on suunnilleen yhtä vakaalla pohjalla kuin väittäisi, että jos lyhytkuonoiseksi jalostettu lonkkavikainen koira, joka ei saa kunnolla henkeä kärsii tilastaan, kyse on ainoastaan sen asenteesta. Ihminen on eläin, jolla on samanlaisia perustarpeita kuin muillakin lajeilla. Henkinen halu ja tarve saada liikkua, levätä, syödä, juoda, harrastaa seksiä, saada läheisyyttä, lisääntyä jne. ei katoa pelkällä asennoitumisella. 

Ihminen voi tietysti oppia elämään kehonsa rajoitteiden kanssa, vaikka ne olisivat niin pahoja, että hän ei voi enää edes liikkua kivuiltaan. Silloin on kuitenkin oleellista kysyä elääkö tämä ihminen, vai onko hän vain olemassa ja kituu. Jos olisi ennemmin kuollut kuin olemassa kehossaan, miksi kehoaan, joka ihmisen on asettanut tähän tilanteeseen pitäisi rakastaa?

Minä olen tottunut elämään sen kanssa, että en koskaan saa normaalisti toimivaa penistä, mutta ei minusta koskaan tule yhtä onnellista ja kehoonsa tyytyväistä kuin miehistä, joilla on normaalisti toimiva penis ja jotka kehittyivät murrosiässä ulkoisesti hieman maskuliinisemmiksi kuin minä. 

Peniksettömyys ja se, että se ei ole kunnolla korjattavissa mitenkään on yksi ehdottomasti suurimmista elämänlaatuani laskeneista seikoista, jonka takia olen miettinyt kaikkein eniten itsemurhaa. Se johtuu siitä, että kehoni estää minua toteuttamasta seksuaalisuuttani kunnolla. Kaikki kehopositivisuus, joka elämääni on tullut, on tullut sukupuolenkorjauksen aiheuttamien muutosten seurauksena. Uskon, että suurin osa miehistä valitsisi menettää ennemmin kävelykyvyn kuin peniksen ja ulkoiset miehiset piirteensä. Niin tärkeitä ne ovat elämänlaadulle ja itsetunnolle.

Sen sijaan, että puhuttaisiin kehopositiivisuudesta, voitaisiin puhua vaikka kehorealismista. Siitä, että luonto ei tunne mitään tasa-arvoa eikä jaa kortteja tasan. Kehoaan kohtaan saa olla ja ilmaista myös negatiivisia tunteita. 

Ihmisen ei tarvitse "oppia rakastamaan" arpista naamaansa, rikkinäistä jalkaansa, toimimatonta penistään, kivuliasta sairauttaan tai mitään muutakaan vastaavaa ominaisuuttaan. Se, että väittäisimme näiden ominaisuuksien olevan aivan yhtä hyviä kuin päinvastaisten on minun mielestäni jonkin sortin todellisuuspakoa.

Koko tästä ajatusmaailmasta huokuu minusta nykyajalle, ehkä erityisesti länsimaille tyypillinen kyvyttömyys sietää elämän rajallisuutta ja epäreiluutta. Länsimaissa hoetaan jatkuvasti kuinka mikään ei ole este, vain taivas on rajana, kaikki on halusta kiinni ja elämä on sitä mitä siitä teet. Minun näkökulmastani tämä on emävalhe.

Sama ilmapiiri näkyy nykyään myös transaiheisessa kehokeskustelussa. Hoitojen lopputuloksilla ja ulkonäöllä ei saisi olla mitään merkitystä, koska jotkut haluavat uskoa niin. Pitäisi ikään kuin esittää, että transnainen, joka kisaa jossain Huippumalli haussa-ohjelmassa on samalla viivalla jonkun sellaisen kanssa, joka tulkitaan loppuikänsä mekkoon pukeutuneeksi mieheksi ulkomuotonsa perusteella. 

Ei sillä ole yhtään mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Naissukupuolen vetoavuus miesten silmissä ja sitä myötä myös erilainen sosiaalinen todellisuus perustuu juuri heidän naisellisuuteensa. Jälkimmäinen kohtalo on todella surullinen ja raskas useimmille transsukupuolisille ja lähes kenelle tahansa muullekin. Ulkonäkö, keho ja sen sukupuoliset piirteet vaikuttavat elämään massiivisesti, vähäteltiin niiden merkitystä elämälle kuinka paljon tahansa sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät ymmärrä miten ihmislajin sukupuolisuus rakentuu.

Siksi kehodysforia on täysin luonnollinen osa sukupuoliristiriitaa. Siinä vaiheessa, kun kehodysforia demonisoidaan ja transsukupuolisia vaaditaan "hyväksymään kehonsa" kehopositiivisuuden nimissä, astutaan jonkin sellaisen hyväntahtoisen idiotismin rajan yli, että sitä kuvaamaan on vaikea keksiä edes sanoja. En osaa toivoa näille ihmisille mitään muuta kuin kivuliaita vatsavaivoja loppuelämäksi tai kehon ruhjoutumista.

Inhoan kehopositiivisuuden käsitettä, koska siihen tiivistyy kaikki nykypäivälle ominainen tekopyhä hömpötys, joka ei auta ketään. Se vain haittaa meitä hyväksymästä todellisuutta ja toimimasta järkevästi. Parhaiten tämä karrikoituu juuri transsukupuolisissa, jotka eivät edes pyri näyttämään muulta kuin karvaisilta miehiltä ja silti odottavat, että maailma alkaa kokea heidät kuten cisnaiset, tai toisin päin. Tai sairaalloisen ylipainoisina ihmisinä, jotka uskovat, että lihavuus on sosiaalinen konstruktio. On tottakai ok olla sellainen jos haluaa, mutta elämä voisi olla helpompaa itselle ja lähiympäristölle, jos ymmärtäisi siitä seuraavat sosiaaliset realiteetit.

En koe, että useimmilla kehopositiivisuudesta puhuvilla ihmisillä on mitään arvokasta sanottavaa aiheesta. Tai ehkä heillä voi olla arvokasta sanottavaa 16-vuotiaalle tytölle, joka sai kaljun läntin päähänsä hiusvärikokeilunsa seurauksena ja jonka elämän suurin tragedia tämä on. Minun ja monien muidenkin näkökulmasta tällainen on hyvin pieni murhe, johon vaihtaisin omat ongelmani minä päivänä tahansa.

Minä kuuntelen kehopositiivisuudesta puhuvia silloin, kun he ovat menettäneet elämänlaadun kannalta jotain todella olennaista, kuten kävelykyvyn. Silloin näen, että heillä on kompetenssia puhua jostain sellaisesta asiasta kuin positiivisen kehosuhteen luomisesta, vaikka oma keho on aivan oikeasti peruuttamattomasti rikki ja vie elämästä pois jonkin siihen olennaisesti kuuluvan osa-alueen.

Jos sinulla ei ole sellaisesta kokemusta, älä vaadi muita hyväksymään tai rakastamaan kehojaan. Et tiedä mistä puhut.