Aina kun joku lifestyle-bloggaaja avautuu, muistan miksi en usko liittolaisiin

Elän transsukupuolisena maailmassa, joka eroaa tietyiltä osin merkittävästi cissukupuolisten maailmasta. Minulle ovat olleet vuosikymmenet arkea monet asiat, joista he eivät ole ikinä kuulleetkaan, joita he eivät ole koskaan joutuneet ajattelemaan, tai jotka näyttäytyvät heille usein kummallisena ja kaukaisena.

Olen miettinyt viimeaikoina erityisen paljon isyyttä. Jos translaki olisi saatu muutettua kymmenen vuotta sitten ja olisin voinut säilöä munasolujani ennen kuin munasarjani poistettiin, olisiko naisystäväni voinut synnyttää minulle lapsen? Olisinko nyt isä? Kun minulle on tullut ikää lisää, olen alkanut ajatella monen muun miehen tavoin, että haluaisin olla isä ja nähdä lapseni kasvavan. Mitään varsinaista vauvakuumetta minulla ei ole ikinä ollut, mutta lapsi voisi tulla jos saisimme sellaisen.

Kun seuraan uutisia siitä kuinka nuoremmat transsukupuoliset miehet ovat saaneet lapsia tyttöystävänsä kanssa yksityisklinikoiden avulla, tunnen yhtä aikaa onnea heidän puolestaan ja surua siitä, että minun osaltani nämä mahdollisuudet tulevat liian myöhään. En missään nimessä olisi selvinnyt tänne asti täysijärkisenä ilman sukupuolenkorjaushoitoja. Mietin usein, milloin translaki saadaan muutettua niin, että munasolujaan voi säilöä myös julkisella puolella, jos munasarjat joutuu nuorena poistamaan. 

Aina välillä minä unohdan, että muut ihmiset elävät todellisuudessa, jossa kaikki vaihtoehdot ovat avoinna lapsettomuushoitojen kohdalla, eikä heidän tarvitse soitella tasa-arvovaltuutetuille kuukausia ja hakata päätään seinään, koska yhteiskunta on päättänyt, että he eivät saa lisääntyä ja hankkia perhettä, vaikka siihen olisi olemassa keino.

Välillä sokeudun omassa todellisuudessani muutenkin hyvin pahasti sille, miten ristiriidassa minun maailmani ja näiden ihmisten maailmat ovat keskenään. Aina välillä tästä tulee muistuttamaan joku Suomen sadastatuhannesta söpöä valkotaustaista lifestyle-blogia kirjoittavasta ongelmineen. 

Viimeksi, kun joku heistä oli ajatellut, aiheena oli se, onko sukupuolineutraalius mennyt liian pitkälle. Yhteen saatiin sotkettua iloisesti hiustenleikkuun hinnat miehille ja naisille, sukupuolineutraalius ja sukupuolivähemmistöt, jotka eivät liity sukupuolineutraaliuteen mitenkään. Moni antoi ärtynyttä palautetta. Moni pyöritteli silmiään "miksi me ei  enää voida vaan olla miehiä ja naisia niin kuin on aina ollut" -kommenteille ja jätti sanomatta mitä ajatteli. Olisi keskittynyt siihen hiusten pätkimiseen ja jättänyt ajattelemisen niille, jotka tietävät edes alkeellisesti mistä puhuvat.

Tällä kertaa aiheena oli se, kuinka bloggaaja ehdottomasti ajattelee, kannattaa tasa-arvoa ja rakkautta, hän tukee homoja ja kaikkee sellaista, mutta Pride kyllä oikeastaan ärsyttää.

Näitä lukemaan eksyessäni minä putoan karuun todellisuuteen. Ai niin, saatana. Eiväthän nämä ihmiset muista, että muita vähemmistöjä kuin homoja on edes olemassa. Näille ihmisille Pride on edelleen joku homojuhla. Ja koska Virossa homoilla on kurjaa, Suomessa ei oikeastaan tarvita koko Pridea. Ainakaan siitä ei pitäisi niin kauheasti vouhkata.

Ja tietysti joku kolumnisti, joka näkee ripulissakin hienoa yhteiskunnallista keskustelua päättää kirsikaksi kakun päälle todeta, että tässähän vain ruodittiin syvällisesti Priden kaupallisuutta ja on ihanaa ja rikkautta, että on olemassa erilaisia mielipiteitä. 

En tiedä mitä rikkautta he näkevät esimerkiksi siinä mielipiteessä, että transsukupuoliset eivät saa lisääntyä jos tarvitsevat sukupuolenkorjaushoitoja. Minä eläisin paljon mieluummin yhteiskunnassa, jossa kukaan ei ole sitä mieltä. En ymmärrä mitä hienoa vähemmistöihin itse kuulumattomat näkevät siinä, että kirjoittavat "pride väsyttää pitääkö mun hokea homohomohomo että en oo paha ihminen" -kommenttejaan omasta norsunluutornistaan. 

En minäkään ole juhlinut aikoihin Pridea. Koko konsepti väsyttää minua ja lukemattomia muitakin sateenkaarikansaan yleensä luettavia. On väsyttävää ajatella, että sellaista tarvitaan vielä vuonna 2018 eivätkä meidän asiamme vain ole ihmisille selviä. En ole koskaan laittanut facebookiin ensimmäistäkään sateenkaarisymbolia.

En ymmärrä miksi nämä ihmiset kokevat, että heidän on pitäisi. Ei minua kiinnosta hevonpersettäkään tekeekö joku niin. He saavat puolestani elää rauhassa maailmassaan ripsienpidennyksineen ja purkkirusketuksineen. Minäkin elän omassani lonkeropornoineni ja kalareissuineni. En edes yritä esittää olevani joku kaikkien asioista kiinnostunut jeesus.

Vasta siinä vaiheessa, kun Priden tai muiden meitä koskevien asioiden olemassaoloa aletaan kommentoida negatiivisin äänensävyin erityisesti sellaisten toimesta, joita ne eivät kosketa henkilökohtaisesti, asia alkaa kiinnostaa minua. Jos niiden olemassaolo on todella jonkun elämässä merkittävä ongelma, voi hyvällä syyllä miettiä kuinka helpolla on elämässä päässyt.

Vaikka nämä ihmiset kuinka yrittävät selittää, että testasivat vain sananvapautta (vanha läppä) tai että ovat kaiken hyvän ja oikean puolella, mitä kaikki ihmiset omasta mielestään ovat, heidän asennoitumisensa puhuu puolestaan. Valkoisen cisheteronaisen kapina on sitä, että tyttö saa pelata jalkapalloa ja nainen äänestää. 

Heitä kiinnostavat heidän omat asiansa kuten kaikkia ihmisiä. Homoja sympattiin, kunnes hekin alkoivat ärsyttää, kun eivät hiljenneet, vaikka saivat oikeutensa mennä naimisiin. Yhä edelleen nuorten miesten yksi yleisin kuolinsyy on homoseksuaalisuus, mutta kuka enää jaksaa mitään homojuttuja. 

Nämä bloggaajat muistuttavat minua aina siitä, miten erilainen maailma on heidän ja minun silmin. Mitä on edustaa vähemmistöä ja miksi en ole koskaan uskonut liittolaisuuteen. En feministien, cisnaisten (ellei hän ole äitini, siskoni tai puolisoni) enkä hirveästi edes monien muiden vähemmistöjen kanssa.

On luonnonlaki, että ainoat, joihin voi oikeasti luottaa ovat niitä, jotka istuvat samassa veneessä kanssasi ja jotka joutuvat tallaamaan samaa polkua kanssasi läpi elämän. Vielä kauan sen jälkeenkin, kun "liittolaiset" ovat heittäneet melansa rannalle väsyttyään miettimään asioita, jotka eivät koske heitä, tai jonkun yhteiskunnallisen trendin perässä, jonka jälkeen vähemmistöjen tukeminen ei enää olekaan niin hip, samassa veneessä istuvat melovat kanssasi. 

Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa.