Muumimammakin voi olla Rambo


Olipa kerran nuori soturipoika, joka oli elänyt sangen tavallisen pojan lapsuuden pyssyleikkeineen. Opetellut metsästämään ja valmistautunut nuoren miehen elämään. Lapsuus alkoi olla jo takana päin. Pojalla oli tyttöystävä, joka odotti heidän ensimmäistä lastaan. Hän valmistautui ajatukseen isänä olemisesta ja perheestä.

Perheestä, jolle miehen tuli hankkia muiden yhteisön miesten kanssa ruokaa ja jota miehen tuli olla valmis puolustamaan kuolemaansa asti vaaran uhatessa. Se tuntui täysin luonnolliselta ja oikealta. Olihan pojan keho iso, lihaksikas ja jäntevä ja luonnekin kuin Rambolla. Ei hän mitään muuta olisi osannut ollakaan.


Eräänä päivänä poika heräsi ja tunsi olonsa kummalliseksi. Hän katsoi turpealta tuntuvaa kehoaan ja huomasi, että hän oli kauttaaltaan kellertävä ja hänellä oli häntä. Kaiken lisäksi hänellä oli valtavan isot tissit. Paljon isommat kuin hänen tyttöystävällään. Poika kokeili niitä hämmentyneenä. Sitten hän ujutti kätensä alapäähänsä ja totesi kauhukseen, että kikkeli oli pudonnut pois ja tilalla oli se, mitä tytöillä oli. Koko keho oli kuin pehmeänpyöreä pullataikina. 

Poika katsoi ympärilleen. Hän ei ollut ollenkaan omassa kodassaan vaan omituisessa laaksossa. Hän lähti kävelemään eteenpäin laaksoa halkovaa tietä pitkin ihmeissään, miettien näkikö hän sittenkin yhä unta. Hän näki pian niityllä miehen omituisessa violetissa kaavussa ja päätti mennä kysymään missä hän oikein mahtoi olla.

- Hei, hän tervehti miestä. Ääni kuulosti omituiselta. Ei omalta tutulta mörinältä vaan hunajaisen korkealta, vaikka hän yritti puhua matalalta.
- Ai hei muumineiti, mies tervehti.
- Muumineiti? Poika ihmetteli kimeällä äänellään.
- No sellainenhan sinä olet, mies sanoi hymyillen ja punastui hieman.
- Enhän ole. Minun nimeni on Rambo ja olen nuori soturi, poika sanoi.
- Hehheh, menehän muualle leikkimään, mies sanoi huvittuneena.
- Anteeksi, mutta missähän minä mahdan olla? Poika kysyi omituiselta mieheltä.
- Sinä olet tietysti Muumilaaksossa, mies vastasi.

Poika lähti kävelemään eteenpäin hämmentyneenä tiedosta. Käveleminen kehossa oli vaivalloista verrattuna entiseen, jäntevän nuorukaisen kehoon. Hän ei tiennyt mikä oli Muumilaakso eikä hän tiennyt miten hän pääsisi takaisin kotiinsa ja saisi vanhan kehonsa takaisin. Kesken matkan hänen eteensä hyppäsi puskasta omituinen ruskea olento, joka tuli uteliaasti lähemmäs.

- Kuka sinä olet? Minä olen Nipsu, olento kysyi.
- Öh, minä olen Rambo, poika vastasi.
- Onpa omituinen nimi noin kauniille tytölle, olento sanoi leperrellen.
- En minä ole tyttö. Minä olen vain joutunut tähän kehoon jotenkin, poika sanoi. Ruskea olento näytti hetken hämmentyneeltä.
- En minä välitä. Olet todella kaunis, olento sanoi ja tuli lähemmäs.
- No minä välitän. Mene pois, poika sanoi ärtyneenä ja kirosi ääntään. Kun hän oli kuulostanut karhulta, häneen oltiin suhtauduttu eri tavalla kuin nyt, kun hän kuulosti vihaisena säksättävältä oravalta.

Hän ei pitänyt omituisen hörökorvaisen olennon lähentelystä. Olento ei kuunnellut vaan tarttui pojan isoon rintaan silmät kiiluen. Poika läppäsi sen käden vihaisena pois, tai ainakin yritti. Hänen voimansa olivat kovin vähäiset. Aiemmin hän olisi piessyt olennon siihen paikkaan, mutta siinä kehossa hän ei mahtanut sille paljon mitään, koska se oli isompi ja voimakkaampi kuin hän.

Poika kääntyi ympäri ja jatkoi vihaisesti ärähtäen matkaansa. Kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi, että ruskea olento seurasi häntä vähän matkan päässä ja tuijotti hänen pyöreää takapuoltaan kuola suupielessä valuen. Kauhukseen poika huomasi, että olennon vaaleanpunainen pippeli, jossa oli syylä sojotti kovana sen mahan kohdalla. Poika etsi käsiinsä ainoan aseen, jonka löysi ja heitti otusta kivellä saaden sen ottamaan välimatkaa häneen. Sitten poika kiritti vauhtinsa nopeasti juoksuksi.



Hänen näköpiiriinsä ilmestyi pian sininen korkea talo. Poika vilkaisi selkänsä taa ja näki ruskean perverssin olennon piiloutuvan talon pensaikkoon, kun he tulivat sen pihaan. Poika meni talon ovelle ja koputti. Oven tuli avaamaan essuun sonnustautunut muumi.

- No mutta hei. Tule peremmälle. Minä olen Muumimamma, kukas sinä olet? Muumi kysyi äänellä, joka huokui äidillisyyttä ja lämpöä.
- Hei. Minä olen Rambo, poika esittäytyi.
- No kappas. Onpas sinua nimellä paiskattu, sanoi Muumimamman viereen ilmestynyt Muumipappa, jolla oli päässään iso silinterihattu.

He pyysivät pojan peremmälle ja istuttivat hänet kahvipöytään.
- No mikäs sinut tänne toi? Muumipappa kysyi, kun Muumimamma hääräsi keittiössä ja kantoi pöytään kolmetoista erilaista pikkuleipää.
- Minä en tiedä. Minä vain heräsin täältä ja tällaisena. Minä olen oikeasti ihminen ja poika enkä muumineiti. Minä haluaisin vain tietää miten minä pääsen takaisin kotiin ja saan oikean kehoni takaisin, poika sanoi ja tuijotti Muumipappaa kysyvästi.

- No kappas. Siinäpäs onkin ongelma. Täytyy kyllä sanoa, että en ole moiseen ennen törmännyt. Minun täytyy käydä kysymässä tietäisikö Niisku tai joku muu. Odotapa sinä sillä aikaa täällä, Muumipappa sanoi ja painui ovesta pihalle.
- Kappas, Niiskuneiti ja Muumipeikko tulivat. He voivat pitää sinulle seuraa sillä aikaa, Muumipappa huikkasi ovelta, kun sisään astui samalla ovenavauksella pojan nykyistä kehoa ulkoisesti muistuttava kellertävä muumityttö ja sininen muumipoika.

- No hei, kukas sinä olet? Minä olen Niiskuneiti, Niiskuneiti sanoi kepeästi ja hymyili levästi pojalle.
- Minä olen Rambo, poika vastasi ja sai Niiskuneidin hetkeksi hämilleen. Muumipeikko ei esitelyt itseään vaan istui pöytään ja vilkuili poikaa omituisesti.

- Oi, onpa mukavaa, että saan ikäistäni tyttöseuraa. Täällä sitä ei ole kovin paljon. Haluatkos nähdä miten iiihanan näkinkengän minä löysin rannalta? Niiskuneiti kysyi ja ojensi pojalle vaaleanpunaisen sydämen muotoisen simpukan.
- Öh.. onpa se.. nätti, poika sanoi vaivautuneesti. 
- Haluatkos, että minä näytän sinulle miten iihanan hameen Mamma ompeli minulle? Niiskuneiti kysyi ja kipaisi yläkertaan edes odottamatta vastausta pojalta. Muumipeikko ei vieläkään sanonut mitään vaan vilkuili poikaa ja tämän rintoja vaivihkaa.

- Eikö ole iiihana? Niiskuneiti kysyi tultuaan takaisin alas. Voi helvetin perse, poika huokasi itsekseen vastaamatta Niiskuneidille mitään.
- Niiskuneiti, tuletko avuksi keittiöön? Mamma huikkasi ja keskeytti pojan helpotukseksi Niiskuneidin kanssa käydyn yksinomaan vaivaannuttavan keskustelun.
- Minä menen auttamaan Mammaa. Sinä voit jututtaa vaikka Muumipeikkoa sillä aikaa, Niiskuneiti sanoi.

Poika istui Muumipeikon kanssa pöydässä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa.
- Sinä olet to..todella ka..kaunis, Muumipeikko sanoi yhtäkkiä kömpelösti ja vilkaisi poikaa ennen kuin kääntyi tuijottamaan muualle.
- Voi helvetin perse, poika huokasi uudelleen. Se siitä vielä puuttuikin.

- Mene minun kanssani naimisiin, Muumipeikko ehdotti hetken päästä.
- Täh? Poika kysyi hämmentyneenä. Eihän kukaan täysijärkinen ehdottanut sellaista viiden minuutin tapaamisen jälkeen. Ei edes sosiaalisesti vaivaannuttava nörtti.
- Niiskuneiti on helvetin ärsyttävä ämmä. Minä en jumalauta kestä sitä. Se yrittää pakottaa minut menemään kanssaan naimisiin eikä se anna minun katsoa edes pornoa. Mamma ja Pappa eivät kuuntele minua vaan järjestävät häitä Niiskuneidin kanssa sekopäisinä, Muumipeikko avautui ja astui yhtäkkiä lähemmäs poikaa.

Ennen kuin poika ehti tehdä mitään, Muumipeikko tarrasi häntä käsistä anovan näköisenä. Samassa Niiskuneiti tuli keittiöstä ja pysähtyi järkyttyneenä oviaukkoon nähdessään Muumipeikon lähentelemässä poikaa.
- Miten sinä kehtaat? Muumipeikko on minun poikaystäväni senkin lutka! Niiskuneiti huusi vihaisena ja tarrasi sohvalla olevaan Muumimamman käsilaukkuun. Hän hyökkäsi pojan kimppuun ja alkoi mäiskiä tätä laukulla.
- Huora! Niiskuneiti kiljui pojan hypättyä ylös ja katsottua parhaaksi poistua Muumitalosta mahdollisimman nopeasti.
- Odota! Auta minua! Minä rakastan sinua! Muumipeikko huusi juostessaan pojan perässä ulos.



Poika juoksi pihan lävitse Muumipeikko, Niiskuneiti ja hämmentynyt Muumimamma perässään. Pihan pusikossa kytännyt ruskea hörökorvainen perverssi liittyi heidän joukkoonsa. Poika pakeni epätoivoisesti sen minkä kintuistaan pääsi. Juostuaan niityn poikki hän näki edessään häämöttävän tuvan, jonka ovelle hän meni koputtamaan.

- Päivää, tule sisään, siniseen koppalakkiin varustatutunut poliisilta vaikuttava mies sanoi.
- Päivää. Minä olen Rambo. Voisitkohan sinä auttaa minua? Poika kysyi ja vilkaisi helpottuneena ikkunaan, jonka ohitse näki koko muumiperheen juoksevan. Hän oli onnistunut harhauttamaan heidät.
- No se riippuu siitä mihin tarvitset apua, poliisi sanoi mulkoillen omituisesti muumineitoa, joka ilmoitti nimensä olevan Rambo.

- Minä olen oikeasti ihminen ja poika. Minä en edes asu täällä Muumilaaksossa. Miten minä pääsen takaisin ihmisten luo ja omaa vartalooni? Poika kysyi tuijottaen poliisia kysyvästi.
- Minä en tiedä miten pääsee ihmisten luo. En ole koskaan kuullutkaan heistä. Miten sinä voit muka oikeasti olla poika? Poliisi kysyi epäileväisesti.
- Minä vain olen sellainen. En minä sopeudu tällaisena olemiseen. Olen vain jumissa tässä vartalossa, poika sanoi ja vilkaisi kehoaan.

- Ei sillä ole mitään merkitystä mitä sinä koet. Sinä olet muumi ja tyttö. Jumala ei luonut eriparisia olentoja. Sinut pitäisi laittaa naimisiin pojan kanssa ja synnyttämään lapsia, niin tuollaiset höpötykset loppuisivat kerralla, poliisi tokaisi pojalle miltei inhotuksesta kertova ilme kasvoillaan häntä katsoessaan.
- Minä en palvo sinun jumalaasi vaan omien isieni jumalia. Etsi itsellesi poikaystävä ja synnytä vaikka perseen kautta, jos kerran haluat! Poika tokaisi ärsyyntyneenä, naama raivosta punoittaen. Ajatuskin siitä, että hänen pitäisi tehdä niin oli luonnoton.

- Siitähän sinä olisit kateellinen, kun et edes omista persereikää! Pakanoiden siittämä äpärä, sodomiitti! Poliisi noitui portailtaan pojalle, joka poistui talosta vihaisena ja nöyryytettynä. Hän ei selvästikään saanut sieltä apua eikä poliisi edes uskonut häntä. Poika kokeili takapuoltaan ja huomasi poliisin puhuneen totta. Mahtavaa. Poika toivoi hartaasti, että muumien peräreiän puuttumiseen oli hyvä syy.



Päästyään avoimelle paikalle poika vilkuili varautuneesti ympärilleen. Muumiperhettä ei onneksi näkynyt missään. Niinpä poika jatkoi matkaansa miettien surullisena miten hän voisi ikinä enää saada entisen elämänsä takaisin. Hänellä oli ikävä perhettään ja tyttöystäväänsä. Kun hän oli kävellyt monta kilometriä niityllä, hän näki jälleen kaukana horisontissa siintävän talon. Poika käveli sen pihaan aidan sisäpuolelle ja koputti oveen.

Oven avasi pitkä ja hoikka nainen, jolla oli päässään punainen myssy.
- Päivää, kukas sinä olet? Nainen kysyi tuijottaen poikaa.
- Minä olen Rambo. Minulla on yksi ongelma ja minä tarvitsisin apua, poika lausui ja tuijotti naista jo hieman epätoivoisena.
- Vai että Rambo. No tulepas sisään ja kerro ongelmasi, nainen sanoi.

Nainen esitteli itsensä Vilijonkaksi. Hänen luonaan istui kahvilla kaksi muutakin naista, Tuutikki ja Mymmeli. Poika istui pöytään heidän kanssaan ja otti kahvia.
- Minä olen oikeasti ihminen ja poika. Minä vain jotenkin jouduin tänne Muumilaaksoon ja tähän kehoon. Osaattekohan te sanoa miten minä pääsisin takaisin kotiin ja oikeaan vartalooni? Poika kysyi ja sai kaikki kolme tuijottamaan häntä hyvin tiiviisti.

- Vai sinä koet olevasi poika, Vilijonkka sanoi.
- Minä olen poika, poika korjasi.
- Siinä voimme ehkä auttaa, Vilijonkka sanoi.
- Niinkö? Poika kysyi toiveikkaana. Se kuulosti lupaavalta.
- Ei sinun tarvitse takaisin entiseen kehoosi päästä, Mymmeli totesi.

- Miten niin? Poika kysyi hämillään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta. Hän ei ymmärtänyt miten elämästä voisi koskaan tulla entisenlaista sellaisena.
- Sinä voit aivan hyvin olla poika noinkin, Mymmeli jatkoi. Tuutikki, tuo miehen näköisin siilitukkainen nainen, jonka poika oli koskaan nähnyt, jolla oli iso tatuointi lihaksikkaassa käsivarressaan mulkoili poikaa Mymmelin vieressä hampaat irvessä.

- Täh? Miten se on muka mahdollista? Eihän minua kukaan edes pidä miehenä, poika ihmetteli hämillään.
- Se ei ole sinun vikasi vaan yhteiskunnan. Yhteiskunta, jossa elämme on hyvin syrjivä ja vihamielinen. Se on myös cislajistinen. Voit olla ihminen muuminakin, Vilijonkka lausui.

- Öh. Miten minä voin muka olla ihminen ja poika tällaisena? Miten minä puolustan kylääni? Jos kyläämme hyökkää lauma ryöstäjiä, nehän tekevät minusta raejuustoa hetkessä tai ottavat minut vangiksi ja raiskaavat minut, poika kysyi hämillään. Hän oli joutunut kerran osallistumaan sellaiseen taisteluun ja tiesi, että kenenkään kokemukset eivät merkinneet silloin mitään. 

- No muumimamma ottaa saatana singon olalle ja lakkaa inisemästä, Tuutikki ärähti pojalle pilkallisesti. 
- Minä en ole muumimamma, poika sanoi ja katsoi Tuutikkia silmiin kulmat kurtussa. Kun Mymmeli ja Vilijonkka eivät nähneet, Tuutikki irvisti pojalle ja teki sormellaan kaula poikki-eleen tuijottaen häntä vihaisesti. Poika ei ymmärtänyt mitä äärimmäisen aggressiivisen oloisella Tuutikilla oli häntä vastaan.

- Me aiomme muuttaa yhteiskunnan sellaiseksi, että niin ei käy. Sinua kohdellaan aivan samalla tavalla kuin poikiakin, Vilijonkka lausui mahtipontisesti.
- Miten kauan siinä menee, että maailma saadaan muutettua sellaiseksi? Poika kysyi ihmeissään.
- No me olemme kampanjoineet nyt kolmesataa vuotta. Olemme ajatelleet, että jos jatkamme vielä sata vuotta, voimme ehkä onnistua, Mymmeli lausui.
- Sitten tekin, jotka koette olevanne poikia voitte saada rauhan, Vilijonkka jatkoi.

Poika oli hetken vaiti. Hän havaitsi, että Vilijonkka ei edelleenkään puhunut hänestä kuin hän olisi ollut poika, vaikka väitti ymmärtävänsä häntä ja väitti, että hän voisi saada olla joskus oikea poika. Ensin pojasta oli tuntunut siltä, että hän oli todella paljon typerämpi kuin monimutkaisia sivistyssanoja käyttävät Vilijonkka ja toverinsa, joita hän ei ymmärtänyt, mutta nyt häntä alkoi epäilyttää.

- Minä en vieläkään ymmärrä miten muumineiti voisi olla miespuolinen soturi. Nytkin pojat juoksevat perässäni ja tytöt suhtautuvat kuin tyttöön, vaikka kuinka sanon olevani poika. Ei tyttöystäväni pidä minusta tällaisena enkä minä edes halua elää tällaisessa kehossa ilman penistä, vaikka hän pitäisikin. Minä pidin paljon enemmän omastani. Se, että odottaisin minua pidettävän koskaan sillä tavalla poikana kuin ennen on yhtä seinähullua kuin se, että kauris odottaisi itseään pidettävän sutena susien toimesta, poika sanoi. Poika huomasi pian, että hänen ajatustensa ääneen sanominen oli virhe.

- Seksuaalinen suuntautuminen on sosiaalinen konstruktio ja vuosien aivopesun tuolosta, Vilijonkka sanoi ärtyneenä.
- Nyt sinä olet peniskeskeinen, cisseksistinen ja naisvihamielinen, Mymmeli puolestaan luetteli tiukasti, naama suuttumuksesta punoittaen.
- Perrrkkelee! Pojan sanoista raivostunut Tuutikki örähti ja heitti valtavan kahvipöydän seinään silmät leimuten. Mymmeli ja Vilijonkka kiljahtivat. Tuutikin huono impulssikontrolli oli tuhonnut viimeksi koko Vilijonkan talon, kun joku oli erehtynyt kyseenlaistamaan hänen miehekkyytensä. Poika pakeni ulos talosta teekuppien pirstoutuessa seinään.

Raivostunut naislauma lähti seuraamaan poikaa juosten. Niityllä vähän matkan päässä seisoi Muumipappa, joka yritti pysäyttää pojan, joka ehti hänen luokseen ensimmäisenä.
- Hei kuules Rambo-neiti. Oletko sinä varma, että tuo ei ole vain joku vaihe? Kun Niisku ja sen kaverit Otaniemestä sanoivat, että tuo... Muumipappa aloitti. Poika ei jaksanut jäädä edes kuuntelemaan enempää. Hän havaitsi, että myös muu muumiperhe ja perverssi ruskea hörökorva olivat havainneet heidät ja liittyivät häntä jahtaavaan joukkoon. 

Joukkoon, jonka koostivat Nipsu, jonka syyläinen pippeli sojotti pystyssä, Muumipeikko, joka vannoi rakkauttaan, Niiskuneiti, joka huusi huoraa ja halusi pahoinpidellä pojan käsilaukulla, Muumimamma, joka yritti rauhoittaa Niiskuneitiä, Muumipappa, jonka mielestä pojalla oli joku vaihe, Tuutikki, joka örisi raivoissaan jotain mistä ei saanut selvää sekä Vilijonkka, joka kiljui, että sukupuoli on sosiaalinen kontruktio ja Mymmeli, joka huusi, että poika oli vain naisvihamielinen paska, koska ei pitänyt kehostaan.

Poika lyllersi kehossaan karkuun perässä juoksevaa laumaa sen minkä pääsi. Hän ei ymmärtänyt miten kaikista oli tullut yhtäkkiä niin kauheita häntä kohtaan. Aiemmin muut olivat olleet kohteliaita ja mukavia. Nyt hän oli kuin tikku jokaisen silmässä. Kukaan ei kuunnellut häntä, eikä edes puhutellut poikana, vaikka hän kertoi olevansa sellainen. Jokainen oli tietävinään hänen asiansa häntä paremmin ja jos hän ei tehnyt kuten he sanoivat tai ollut samaa mieltä heidän kanssaan, he vihasivat häntä. Pojan elämästä oli tullut yksi hullunmylly hetkessä vain siksi, että hän ei kokenut olevansa muumineiti.



Paniikissa karkuun juokseva poika sai kuin saikin kiskottua heihin jonkinlaisen kaulan. Juostuaan itsensä näännyksiin poika tuli sillalle, jonka kaiteella istui huuliharppua soittelemassa vihreään lierihattuun sonnustautunut mies.

- Apua! Auta minua! Poika huusi epätoivoisena juostessaan hänen luokseen. Hän oli jo niin hädissään, että itku tuli silmään, vaikka hän yritti olla reipas. Hän muistutti itseään siitä, että hän oli soturi ja rauhoittui.
- Mikäs jäbällä on hätänä? Ruskeasilmäinen mies kysyi rauhallisesti ja vilkaisi pojan perässä kaukana näkyvää ihmislaumaa.
- Min... jäbällä? Mistä sinä tiesit? Poika kysyi ja tuijotti miestä silmät suurina.
- Kuulin vähän juttua. Ei ole ensimmäinen kerta, kun näen teikäläisiä, mies sanoi. Hänellä oli huulessaan isompi mälli kuin poika oli koskaan nähnyt kenelläkään. Korvan takana oli kolme valmiiksi käärittyä sätkää.

- Osaatko sinä auttaa minua? Poika kysyi ja pidätti henkeään odottaessaan vastausta.
- Enköhän. Tule ennen kuin nuo seinähullut ehtivät tänne, mies sanoi vilkaistessaan niitylle ja johdatti pojan sillan alle ja joenrantaa pitkin metsän siimekseen.
- Kuka sinä olet? Poika kysyi mieheltä seuratessaan häntä.
- Spaddu-Muikkunen, mies vastasi ja ojensi pojalle tupakkaa. Poika kieltäytyi siitä.

- Minne sinä viet minua? Poika kysyi.
- Noidan luo. Se voi auttaa sinua, Muikkunen vastasi tarpoessaan pojan edessä.
- Voiko se antaa minulle taas oman vartaloni? Poika uteli.
- Kyllä voi, Muikkunen sanoi.
- Entä pääsenkö minä takaisin kotiin? Poika kysyi sydän toiveikkuudesta takoen.
- Noita on ainoa, joka sinut voi viedä täältä takaisin kotiin, kuului rauhoittava vastaus.

He kulkivat lävitse ison ja synkän metsän. Matka kesti niin kauan, että oli yö ennen kuin he alkoivat olla edes lähimain perillä. Poika oli uupunut lyllerrettyään taukoamatta sätkää polttavan ja vähän väliä kiroilevan Spaddu-Muikkusen perässä sankassa metsässä, mutta ei antanut periksi. Hän olisi vaikka kuollut mieluummin kuin jäänyt siihen elämään.

- Minun on pakko kysyä, että miten sinä kestät asua täällä? Poika tiedusteli.
- No eihän täällä kukaan täysijärkinen kestä asua. Talvet menevät poikain kanssa vuorilla teltta pystyssä ja kesä kuluu kalastellessa tuossa joen rannassa ihan mukavasti, kun on sen verran kaljaa, että ei tarvitse kolmeen kuukauteen olla selvin päin, Spaddu-Muikkunen vastasi. Pojan teki mieli udella mitä Muikkunen sitten teki koko laaksossa kesäisin, mutta hän ajatteli, että ei se ollut hänen asiansa. 

Pian he tulivat perille metsän synkinmpään kolkkaan. Spaddu-Muikkunen asettui oven eteen ja kurkkasi matalana sisään ikkunan kulmasta. Sitten hän koputti lasiin eikä oveen. Oven tuli avaamaan pitkät punaiset hiukset omistava kaunis tyttö.
- Ai hei, tyttö sanoi Muikkuselle sen näköisenä, että he tunsivat toisensa.
- Onko emäntäs kotona? Muikkunen tiedusteli hymyillen.
- Ei ole. Tulkaa sisään vain, tyttö sanoi ja vilkaisi poikaa.
- Hyvä, Muikkunen totesi.

- Tässä olisi taas yksi sellainen tapaus, Spaddu-Muikkunen sanoi tytölle, joka esitteli itsensä Aliisaksi.
- Jaaha. No minä varmaan ehdin auttaa ennen kuin äiti tulee kotiin, Aliisa sanoi ja alkoi valmistaa isoon pataansa jonkinlaista lientä. Hän tiputti sinne kolme vanhaa rupikonnanaarasta, neljä ampullia, joiden kyljessä luki Sustanon ja Nebido, viisi hevosenk***ää ja pullollisen poronsarviuutetta.

Kun omituinen liemi oli valmista ja kiehui, hän pyysi vierestä katsellutta poikaa tulemaan padan ääreen. Sitten hän otti lientä kauhaan ja ojensi sitä epäluuloisen näköiselle pojalle.
- Älä pelkää. Minä teen tätä melkein samaa aina, kun äiti ei ole kotona ja lennän illalla Muikkusen luo kylään Alpona, Aliisa sanoi ja hihitti. Spaddu-Muikkunen hymyili vinosti jättimäinen nuuska huulessa.

- Olen epäonnistunut vain kerran. Silloin kävi niin, että minulle ilmestyi hevosenk***ä takapuoleen ja pysyin muuten ennallani. Vaikutus kesti illan sijaan viikon. Sen kanssa oli vähän vaikea olla niin, että äiti ei huomannut, Aliisa kertoi ja nauroi heleästi. 

- Voitko Muikkunen katsoa ikkunasta, että äiti ei ole vielä tulossa? Aliisa kysyi.
- Ei näy, Muikkunen sanoi istuttuaan ikkunan vieressä olevan pöydän ääreen.
- Miksi äitisi ei saa tulla? Poika kysyi Aliisalta.
- Äitini on vanha kurttuotsainen ylinoita. Sen mielestä noitien ei pitäisi tehdä tällaisia taikoja, vaikka ne ovat ainoa keino auttaa teitä ja sen pitäisi olla noitana olemisen päätarkoitus. Se kutsuu tällaista mustaksi magiaksi, Aliisa kertoi.

- Se ei ymmärrä edes minun leikkejäni Muikkusen kanssa. Äiti kutsuu Muikkusen kaltaisia sodomiiteiksi, Aliisa kertoi ja naurahti huvittuneena.
- Sitä se teettää, kun ei koskaan saa munaa, Muikkunen totesi kuivakasti ja sai Aliisan hihittämään lisää. Poikakaan ei voinut olla naurahtamatta. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään Muikkusen kaltaista, mutta hän vaikutti hyväsydämiseltä ja mukavalta.

- Kestääkö tämän vaikutus minulla loppuiän? Poika kysyi.
- Kyllä kestää. Ainoa on, että et ehkä tule ihan entiselleen parin jutun osalta. Noidilla ei ole vielä aivan täydellistä parannuskeinoa ongelmaan, Aliisa sanoi pahoittelevasti.
- Mutta en jää kuitenkaan tytön kehoon enkä muumiksi? Poika tivasi.
- Et, kuului varma vastaus.

Poikaa epäilytti silti. Hän olisi halunnut tulla aivan ennalleen.
- Onko tämä ainoa vaihtoehto? Poika kysyi ja katsoi molempia vuoronperään.
- No, ainahan voit mennä Poliisin lahkolaisten eheytettäväksi ja alkaa jonkun vaimoksi tai sitten odottaa Vilijonkan liikkeen povaamaa tulevaisuutta, Aliisa totesi.
- Voi kyllä olla, että maailmanloppu tulee ennen sitä, Muikkunen tokaisi.
- Äh. Anna tänne se kauha, poika sanoi edes harkitsematta kumpaakaan. Vaikka se olisi toteutunutkin, hän ei tehnyt mitään sellaisella miehuudella kuin Vilijonkka tarkoitti.

- Nyt pääset takaisin poika, Spaddu-Muikkunen sanoi ja taputti poikaa rohkaisevasti selkään, kun tämä joi Aliisan keittämän liemen. Kahden kauhallisen jälkeen poikaa alkoi heikottaa. Hän kuuli Aliisan toivottavan hänelle hyvää elämää ja Muikkusen toteavan, että pidä itsesi miehenä. Poika ajatteli, että jos he myrkyttäisivätkin hänet niin aivan sama. Ei ollut mitään menetettävää.


Poika heräsi hämärästä metsästä sammaleelta. Kului hetki ennen kuin pää selvisi. Sitten poika muisti mitä oli tapahtunut. Hän katsoi ympärilleen ja totesi olevansa tutussa lähimetsässä. Poika nousi ylös ja tutki kehoaan samalla, kun suunnisti lammen rantaan katsomaan peilikuvaansa vedestä. Keho ei ollut enää keltainen ja pyöreä vaan oma, tuttu, karvainen ja jäntevä keho. Ei ollut isoja rintoja, joiden alus tuntui hikiseltä ja hiostavalta. Naama oli kapea, parta kasvoi ja hiukset olivat pitkät ja tummat. Ääni kuulosti omalta. Persereikäkin oli luojan kiitos paikallaan ja häntä oli kadonnut. Viimeiseksi poika kurkisti housuihinsa. 

Siellä ei enää ollut sitä, mitä tytöillä oli. Siellä ei kuitenkaan ollut ihan sitäkään, mitä oli ollut aiemmin. Pojan kivekset olivat melkein kadonneet ja penis oli pieni ja vähän omituinen. Poika nielaisi. Sitä Aliisa oli siis tarkoittanut. Poikaa ahdisti ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hänestä ei enää koskaan tulisi normaalia poikaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt itkeä, kun metsästä kuului tutun kuuloinen huudahdus.

- Tuolla se on!

Kaikki pojan kaverit rynnivät hänen luokseen. He olivat olleet huolissaan ja etsineet häntä melkein vuorokauden kylästä ja metsästä. Äiti, isä, veli ja sisko tulivat pojan luo äärimmäisen helpottuneina. Viimeisenä tuli pojan tyttöystävä, joka halasi poikaa tiukasti ja itki. Poika halasi tyttöystäväänsä ja sanoi, että ei ollut mitään hätää.

Illalla kodassa poika kertoi tyttöystävälleen mitä oli tapahtunut. Muut olivat tuijottaneet häntä hämillään, kun olivat huomanneet hänen lyhentyneen pituudeltaan noin kymmenen senttimetriä. Poika oli sanonut vain, että oli eksynyt metsään. Poikaa itketti, kun hän kertoi tytölleen painajaisesta, johon oli joutunut ja sanoi, että hänestä ei koskaan enää tulisi normaalia.

Tyttöystävä sanoi, että ei se haitannut häntä. Hänelle merkitsi ainoastaan se, että poika oli tullut takaisin. Vaikka hän oli lyhyempi ja vähän erilainen, hän oli tytölle aina tämän oma soturi. Poika huokasi helpottuneena ennen kuin nukahti rauhalliseen uneen tyttöystävänsä viereen. Ehkä hän ei ollut entisellään, mutta ainakin hän oli selvinnyt. Ehkä elämä oli ihan hyvää niinkin.


Sen pituinen oli se sienten syönnin jälkeen kirjoitettu iltasatu.

Tunnisteet

Näytä enemmän

Suositut tekstit